Toisen asteen koulutus

Mietin nykyään usein, miten oppilaat saadaan motivoitumaan opiskelusta. Lukiossa olen pannut merkille outoa välinpitämättömyyttä opintoihin. Opettajalle jää tunne, että kouluun tullaan viettämään kavereiden kanssa vapaa-aikaa ja odottamaan ruokatuntia. Näinhän sen ei pitäisi mennä. Ei pidä unohtaa nuorten syrjäytymistä toisen asteen koulutuksesta.

Mikä motivoi nuorta opiskelussa? Siinä on hyvä kysymys. Tämän päivän Suomessa voit opiskella lukion jälkeen yliopistossa vuosia, saamatta ensimmäistäkään palkkaa. Ymmärrän täysin, että akateemista uraa arvostetaan ja toisaalta ammatillinen koulutus nähdään luusereiden päivähoitopaikkana. Jo yläasteella kuulee luokassa kommentteja oppilailta, että tuo menee amikseen, siitä tulee hyvä siivooja ja uran huipulla saattaa päästä siivoustyönjohtajaksi. No, eihän pieni kilpailu ole pahitteeksi, mutta kun sitä käytetään lyömiseen vyön alle, se jakaa oppilaat voittajiin ja häviäjiin. Teineillä, jotka ovat hyvin herkässä kasvuvaiheessa se johtaa pahimmillaan juuri eristäytymiseen, syrjäytymiseen ja turhautumiseen.

 

Raha motivoi mielestäni parhaiten ja siksi mietin, miksi toisen asteen koulutus ei voisi olla kaikille palkallista harjoittelua ja opiskelua lukion oppimäärään tähdäten. Työharjoittelu ja palkka saataisiin paikallisista yrityksistä. Samalla yritykset saisivat työvoimaa kasvamaan ja oppimaan mahdollisimman varhain. Eikä olisi nuorisotyöttömyyttä, joka näkyy joka keväisenä piikkinä koulujen loputtua.

Koulutyö ja harjoittelu jaksotettaisiin siten, että ryhmäkoot pysyisivät riittävän matalina. Jos esimerkiksi paikkakunnalla toimii tietotekniikan yritys olen varma, että halukkaita alalle suuntautuneita nuoria voi hakea harjoittelupaikkaa ja olla yritykselle hyödyksi palkkansa edestä. Työpaikalle se vaatii työhön perehdyttäjiä ja ohjaajia. siis työllistävä vaikutus.

Samalla periaatteella toimivia kouluja olivat teollisuusoppilaitokset ja konepajakoulut. Tällöin yritys antoi sekä teoreettista että käytännön työhön liittyvää opetusta yrityksen tiloissa ja oppilas sai tältä ajalta oppilaspalkkaa. Osa jäi yrityksen palvelukseen sen työntekijäksi ja osa jatkoi ylempiin oppiasteisiin. Siis todettu toimivaksi jo aiemmin. Nyt teoreettinen opetus järjestettäisiin oppilaitoksissa ja työharjoittelu yrityksissä, ellei yrityksellä ole jo olemassa opiskelutiloja.

Jo nyt Suomessa hakeudutaan eri puolilta erityislukioihin, joissa tähdätään jonkin alan jatko-opintoihin. Tämä jos mikä olisi parasta yrittäjyyskasvatusta.

Ravihevonen

Olen käynyt raveissa kolme kertaa kuluvan vuoden aikana. Aurinkoinen, suorastaan polttava päivä tuli vietettyä Mikkelin raviradalla eilen. Hiljalleen alan tehdä huomioita siitä, mikä ihmisiä ja minua vetää raviradalle. Ravit ovat kokonaisvaltaista elämää. Elämään kuuluu iloja, suruja, vastoinkäymistä, onnistumisia, sitkeää yrittämistä, onnea ja työtä. Aina ei voi voittaa ja sen jos minkä raveissa oppii.

Pelaamisen ja oman valinnan seuraaminen itse kilpailussa, niillä muutamalla ratakierroksella on yksi kiehtova tilanne, jonka aikana jännitys suorastaan kihelmöi katsojissa. Selkä suoristuu, katse naulautuu juokseviin hevosiin, loppusuoran taistelua seurataan seisten ja kannustetaan veikattua hevosta. Mielessä pyörii ajatus” Voittiko minun hevonen”. Yleensä voittajahevonen ratkeaa vasta maalisuoralla tai vasta viimeisillä kymmenellä metrillä ennen maalia. Usein tarvitaan maalikameraa, minkä katkeran suloisesta todisteesta on myös omakohtaista kokemusta. Viimehetkellä kaksarikuponki saattaa muuttua kaateettomaksi paperin palaksi, koska jokin takarivin tähti työntää turpansa ensin maaliin.

Eilen seurasin pelaajaa, joka tosiaan keskittyi pelaamiseen lähes täydellisesti. Vanhempi mieshenkilö, varmaan kokenut pelaaja istui penkillä lähtölista käsisään ja teki merkintöjä listaan, katsoi näytöltä hevosten esittelyn ja juuri ennen Totokierroksen sulkeutumista antoi lippunsa luukulta ja palasi seuraamaan lähtöä. Kaikki tapahtui kuin opitun kaavan mukaan. Jotkut henkilöt unohtavat muun maailman lenkkeillessään tai hoitaessaan puutarhaa, ravipelimies on täysin samoilla linjoilla.

Paitsi, jos käsitykseni mukaan haluat tulla asiantuntijaksi ravimaailmaan, sinun on rakennettava asiantuntijuutesi kuin yrittäjä rakentaa oman osaamisensa. Pienin askelin kerrallaan tieto ja kokemus tarttuu takaraivoon ja hallitset yhä suurempaa kokonaisuutta, joka tähtää siihen, että pallo menee reikään, golf termein sanottuna.

Raviliiga on tämän vuoden uusi juttu, johon minulla on kunnia osallistua. Se on hyvä tilaisuus kasvattaa asiantuntemusta raviliigan asiantuntijoiden johdolla. Kaikki alkaa siitä, että sijoitat sata euroa liigahevoseen. Itse sijoitus huudetaan syksyllä Ypäjän varsahuutokaupasta. Sitä ennen voit perehtyä huudettavien varsojen listaan ja tehdä asiantuntijoiden opastuksella huomioita mihin asioihin valinnassa pitää fokusta.

Samoin on aloittavalla yrittäjällä. Hän tekee liikesuunnitelman, laskee erilaisista vaihtoehdoista parhaan tuloksen ja tekee riskianalyysin. Raviliigassa on pieni riski, mutta jos ostat osuuden hevosesta ovat riskit jo melkoiset. Saattaa mennä monta vuotta ettei sijoitus tuota mitään tai juoksijaura tyssää vammaan. Hevonen ei ole mikään robotti, joka on tehty parhaasta teräksestä, ei ole, se on inhimillinen luontokappale, jolla on oma persoona ja geenit. Sillä on hyviä ja huonoja päiviä. Sen pitää oppia pitämään laumassa puolensa ja myös voittamaan. Tässä kohdassa ravivalmentajan asiantuntemus ja kokemus ovat ratkaisevassa osassa. Sivu hyppynä en malta olla mainitsematta lasten kasvatusta, ei paljon eroa. Liigakirjeessä oli teksti, jonka liitän alle.

Varsalla pitää olla luonnetta ja persoonallisuutta, mutta myös tietynlaista nöyryyttä, ollakseen valmis tekemään töitä menestyksen eteen."

Jos edelliseen tekstiin muutetaan varsa sanan tilalle nimi jääkiekkopelaajalla, saadaan mielestäni oiva tilannekuva sekä ravi -että jääkiekkovalmennuksesta. Eivät paljon eroa toisistaan. No, siis periaatteelta, mutta mielenkiintoista. Miten paljon ja millaisilla menetelmillä valmentajat muokkaavat kasvattejaan. Sanoisin, että raha ratkaisee sekä jääkiekossa, että ravihevosvalmennuksessa. Jääkiekkoilija löytää hyvin herkästi itsensä farmiliigasta, jos pisteet niin näyttävät. Erilaiset tilastot ovat karuja luettavia ja toimivat menestymisen mittana molemmissa lajeissa.

 

 

Toisaalta molemmat lajit työllistävät henkilöitä. Mielestäni hevonen tarvitsee jopa enempi ammattilaisia ympärilleen kuin mustan lätkän perässä luistelija. Tänään ei varsinkaan Suomessa pidä paikkaansa se, että ravit olisivat eläimen rääkkäämistä. Hevosista pidetään hyvää huolta, ja onhan se sijoitus. Sitä syötetään juuri oikealla ravinnolla, sen kuntoa seurataan mittaamalla kuume, sykkeet, veriarvot lähes päivittäin. Sen päivä on aikataulutettu. Sitä pestään ja hierotaan. Mikä tarkeintä sillä on oma luonne ja tahto. Eläin ja erityisesti hevonen vaistoaa herkästi hoitavan ihmisen ja osaa käyttäytyä sen mukaan.

Suomi on tietokonepelien tekijöiden kärkimaita. Olen etsinyt ravihevosmaailmaan liittyviä tietokonepelejä ilman tulosta. Ja miksi ei sitä häviämään oppimista voisi opetella jo koulussa Toton avulla. Sen voisi yhdistää yrittäjyyskasvatukseen teemalla opi yrittäjyyttä pelaamalla.

 

 

Kuriton sukupolvi

Kuriton sukupolvi on Matti Kassilan ohjaama elokuva vuodelta 1957. Tarkalleen siis 60 vuotta sitten. Elokuvassa professoriperheen jälkikasvu omaksuu uutta nuorisokulttuuria ja pitää hauskaa. Maailma on muuttunut melkoisesti 60 vuodessa, mutta nuoret opettelevat oman sukupolvensa kulttuuria tänäkin päivänä. Mikäli vastaava elokuva ohjattaisiin 2017, olisi elokuvan syvin olemus lähtökohtaisesti sama sukupolvien välinen ristiriita.

Mutta, muutta kun tämän päivän yläasteen 13- 14 vuotiaat teinit laittavat ranttaliksi koulussa, saattaisi monen nuoren vanhemman suu mennä mutrulle. Huomatkaa ikä vasta 13 vuotta ja koulussa pojat esittävät johtajaurosta vetämällä tunnin alussa kondomin päähän ja puhaltamalla siihen ilmaa. Pahimmillaan tyttöjä esineellistetään ja haukutaan huoriksi, vaikka he istuvat vieressä. Tyttö kuuluu johtavalle urokselle. Muut yrittävät piirittää ja kiusata kännyköillä vielä vapaana olevia.

Opettaja joutuu todistamaan kyseistä käyttäytymistä oppitunneilla, jos niitä oppitunneiksi voi sanoa. Pahimmat häiriköt ovesta pihalle rauhoittumaan ja uusi johtajauros saa tilaa. Entinen sisälle ja uusi ulos, ovi käy ja tunnin asia jää oppimatta. Lopuksi oppilaat arvioivat opettajan kykyä opettaa ja syyttävät opettajaa, kun eivät osaa tehtäviä.

Niin että kuriton sukupolvi. Sanoisin, että välinpitämätön sukupolvi, joka on ottanut väärän mallin. Ihaillaan ns. kovia jätkiä, jopa vankilakundeja, joiden valokuvia katsellaan. Ei tarvitse olla monta häirikköä luokassa kun homma karkaa lapasesta.

Ketä pitäisi syyttää? En aivan ensimmäisenä lähtisi kuitenkaan syyttämään maahanmuuttajia, jotka tuntuvat joidenkin mielestä olevan kaiken paha ja alku. Oma kohtainen kokemus on se, että parhaiten käyttäytyviä ja opettajia kunnioittavia oppilaita ovat maahanmuuttajanuorukaiset. Heillä vanhempien kunnioitus on vielä normi. Samoin romaaninuoret, ei mitään ongelmia.

Onko ihmisiltä mennyt toivo paremmasta? Jos ei ole toivoa paremmasta, niin ongelmia seuraa. Sanoisin, että paremminkin vanhemmalta sukupolvelta siirtyy toivottomuus nuorille. Nuoret keksivät omat pakoon pahaa oloa menetelmät kyllä itse. Koulussa opettaja sattuu olemaan hyvä kohde, johon pahaa oloa voi purkaa.

Opettaja voi ohjata ja puuttua häiriköintiin omilla keinoillaan ja joskus se auttaa. Edellisellä tunnilla puhuteltu ja luokasta poistettu oppilas ei häiriköi seuraavalla kerralla, mutta on niitä jukuripäitä joihin ei mikään auta. Sen voi jokainen itse päätellä kannattaako kuilua hyväosaisten ja huono-osaisten välillä kasvattaa, vai jakaa toivoa ja hyvinvointia tasaisesti.

Loma

Sana loma on positiivinen ja tuo mieleen kaikkea mitä konkreettisesti sen aikana ja sen odottamisessa koetaan. Lapsuuden kesäloman ensimmäiset viikot olivat mieltä nostattavan hauskoja ja joskus jopa stressaavia. Koska lomasuunnitelmia oli alitajuisesti muodostettu etukäteen, saattoi niiden epäonnistuminen tuottaa pettymyksen. Vieläkin muistan ensimmäisen virallisen kesälomani alun ja sen tuoman yllätyksen vuonna 1975. Olin ostanut säästämilläni rahoilla kapearenkaisen polkupyörän ja ostin sen takatelineeseen pyörälaukut tavaroita varten. Suunnitelmissa oli lähteä polkupyörällä läheiseen kesätapahtumaan. Pyörän laukkuihin oli pakattu tarvittavat varusteet ja pieni kahden hengen harjateltta oli mukana. Eikä muuta kuin kohti festaria, hiekkatietä, koska silloin ei maalla pienemmät tiet olleet päällystettyjä. Niinhän siinä kävi noin kymmenen kilometrin jälkeen, että pehmeä tienreuna petti ja ajoin ojaan sillä seurauksella, että eturengas vääntyi.

Siinä hetken kiroillessani käänsin itseni ja pyörän kotiin päin ja aloitin tuskaisen matkan pyörää taluttaen. Kaiken lisäksi tuttu naapurin poika tuli loppumatkasta vinoilemaan ja kyselemään tilanteesta. Otti päähän silloin, mutta ehkä parempi niin miten kävi. Nyt en muuten edes uskaltaisi ajatellakaan lähteväni yksin kyseiselle matkalle. Aika kultaa muistot, mutta sana loma on vieläkin ajatuksissa herkästi syttyvä.

Vaimollani ja minulla on tapana viettää pyöreitä merkkipäiviä ulkomailla lämpimissä lomakohteissa. Lomasuunnitelmat aloitetaan hyvissä ajoin jo edellisenä syksynä seuraavaa kesää varten. Lomien suunnittelu on kehittynyt sitten aikaisempien lomien ja kehitys on kulkenut suuntaan, jossa loma on vain lomaa eikä mitään ruuanlaittoa ja kaupassa käyntiä. Lisäksi olemme varanneet kahtena kesänä vain aikuisille varatun lomapaikaksi, missä ei ole lapsia. Palvelutasoa on myös nostettu, ja siinä mielessä tämän kesän lomapaikka oli vertaansa vailla.

Lomalla ei voi olla tarkkailematta muitten kansallisuuksien tapoja lomailla. Vieläkin saksalaiset tykkäävät ottaa osaa lomamatkojen retkiin ja aasialaiset kulkevat laumoissa, mikä johtunee tottumuksesta väkirikkaassa maassa. Englantilaiset osaavat ottaa rennosti ja käyttävät kaiken mahdollisen palvelun tarkkaan hyväkseen. Amerikkalaiset näyttävät mielellään varallisuuttaan ja makaavat auringossa käsittämättömän kauan. Toissakesän lomapaikassa leidi oli jo aivan punainen ja palanut, mutta aikaisin aamulla hän tuli samaan aurinkotuoliin ja poistui siitä vähän ennen päivällistä.

On sitä poltettu nahka omastakin takaa. Sisilia oli paikka missä merituuli ilmeisesti teki tepposia, eikä palamista huomannut herkästi. On muistettava ettei UV- säteily polta. Tämän voi todeta huhtikuun hankia hiihtäessä auringon paisteessa, jolloin on suuri vaara lumisokeudelle. Kolmekymppistä aurinkorasvaa tulee varata lomamatkalle ainakin kaksi täyttä tuubia. Korfulla olen saanut parhaan rusketuksen ja syy oli se, että auringonottotuolit olivat sijoitettu korkeiden puiden, joiden nimeä en tiedä, katveeseen. Korkeitten puiden lehdet siivilöivät sopivasti säteilyä. Toinen herkkä paikka palamaan minulla on iso nenäni. Erityisesti meressä uidessa auringon säteily voimistuu merenpinnasta heijastumisen vuoksi ja uimarin pää ja nenä on ainut kohde mihin ne kohdistuvat.

 No, onhan se niin, että lounailla ja päivällisillä tulee nautittua ruoka viinin kera ja mikäli varaus on tehty ”All inclusive”, sitä pitää sitten nauttia kunnolla, niin että kustannukset peittyvät. Se on juuri sitä ylellisyyttä, mitä en osaa enää hävetä, ja miksi pitäisi. Lomalla tulee nauttia lomasta, ei mistään kaupassa juoksemisesta ja ruuan laittamisesta tiskeineen. Sitä lajia tehdään kotona aivan tarpeeksi. Molemmat saavat silloin luvan nauttia olemisesta ja palvelusta.

En ole unohtanut liikuntaa lomallani. Nykyisin kunnon lomakohteeseen kuuluu fitness- palvelut ja kuntosali. Lomakohteiden liikuntapalvelut ovat kehittyneet huimasti ja vastaavat jo paikallisten kuntosaliketjujen tarjontaa ryhmäliikunnasta: jooga, body balance, body bumb ja vesijumpat. Tämän kesän loma kuntoilut jäivät erityisesti mieleen. Kohteemme ryhmäliikuntatunneille ei ollut tungosta ja kolmesti olin ainut osallistuja saksalaisen ohjaajan kanssa. Saksalaisella täsmällisyydellä ja tarmolla tyttö hoiteli liikuntatunnit ja sain todella persoonallista ohjausta. Hieman alkoi säälittää ohjaajan ote työhön, hän teki kaikki liikkeet edellä. Normaalisti ohjaaja näyttää alussa kuinka liikkeet tehdään ja jää sitten seuraamaan ja korjaamaan muitten liikkeitä. No, saksalainen tyttö harrasti kilpapyöräilyä ja piti siten omasta kunnostaan huolta, erityisesti jaloista, minkä sain itse tuntea poltteena reisissä, mutta hauskaa oli ja notkeana pysyttiin.

 

Loman kesto on vakiintunut yhdeksi viikoksi, mutta olemme miettineet kahden viikon vaihtoehtoa. Negatiivisena näemme kyllästymisen samoihin päivä rutiineihin samassa paikassa, eli pitäisi olla viikko toisaalla. Ehkä yhdistelmä kaupunkiloma ja rantaloma on tulevaisuudessa kuvioissa mukana. Tämän kohteen lounas ja päivällinen olivat suhteellisen herkullisia ja vaihtelevia. Vaihtelua toi myös mahdollisuus nauttia päivällinen kaksi kertaa teemaravintoloissa. Niinpä italiainen ja kreikkalainen ilta olivat mieltä nostattavan nautinnollisia.

Aina on myös hauska palata lomalta kotiin. Vaikka se tietää tavaroiden purkamista ja vaatteiden pesua. Voihan alkaa etsimään uutta lomanviettopaikkaa seuraavalle kesälle ja muistelemaan mennyttä lomaa.

Turbulenssia

Kun nyt olen suomalainen, niin olen ja elän suomalaisena koska se on kuitenkin luonnollisin vaihtoehto. Kuulumme Euroopan unioniin, kun niin halusimme ja hyvä niin. Tunnen viimeaikaisten tuulen henkäysten Suomessa olevan lyhytaikaista säänennustamista. Siinä ensin todetaan: ”Joo sitä ollaan taas myrskyn silmässä,” ja tehdään sen perusteella nopeita lyhyen ajan selviytymisratkaisuja, periaatteella nyt voidaan hetki hengähtää.

On helppo sanoa että on meillä ollut vaikeampiakin aikoja. On ollut, mutta silloin on järki pysynyt päässä ja on pystytty tekemään pitkän ajan kestäviä ratkaisuja, huomioiden tosiasiat. Jatkuva turbulenssi on johtanut siihen että kun jo on housuissa tosiaan äänekkäimmät koheltajat saavat aikaan ratkaisuja joilla selvitään yön yli.

Väitän että ne koheltajat ajavat vain omia etujaan, piittaamatta yhteisestä edusta. Kuinka moni työpaikka olisi suomalaisten käsissä, jos pörssiyhtiön johto olisi ajatellut kaikkien etua laajasti, eikä omaa etuaan ja osinkoja? Ei kukaan pysty hallitsemaan saatikka johtamaan järkevästi yritystä jonka työt tehdään sadassa paikassa ympäri maailmaa. Itse aiheutettua turbulenssia, joka tosiaan johtaa lyhyen ajan selviytymistaisteluun omia etuja puolustaen.

Politiikassa asiat tuntuvat menevän samoin. Jos, ja kun jos puolueen kannatusta saadaan nousemaa sillä että suurella äänellä pystytään antamaan kansalle lyhyen ajan tekohengitystä välittämättä pitkän ajan tuomista vaikeuksista, se tehdään ja paukutellaan päälle henkseleitä. Tämän hetken keppihevonen on tietenkin maahanmuuttajat. Ei ole asiaa mihin sitä ei kytkettäisi. On niin helppoa vääntää lyhyen ajan ratkaisuja, kun tiedetään maahanmuuttajien olevan kaikkien mielessä. Viittaus asiaan ja taas kannatusnumerot nousevat.

Suomella on Venäjä naapurina, mikä on historiallinen tosiasia, mitä ei pitäisi unohtaa. Pitäisikö kuitenkin tilanteen kärjistämisen sijaan pyrkiä rakentamaan pysyviä hyviä naapurisuhteita. Laatokan Karjala on köyhää kurjistuvaa aluetta. Löytyisikö sieltä yhteistä rauhanomaista tekemistä naapureille? Jyrkän elintason rajasta voisi tehdä kiinnostavan pysähdyspaikan maahanmuuttajille yhteisvoimin. Käsittääkseni naapuri on vieläkin tyytyväinen suomalaisvoimin rakennettuun Kostamuksen kaivoskaupunkiin ja ym. rakentamiseen Venäjällä.

Suomi on eurooppalainen?

Suomi on ruotsalainen, ohjelma innoitti minua ensin ajattelemaan ja sitten kirjoittamaan. Dokumentti on katsaus lähes 700 vuoden mittaiseen aikaan, jolloin olimme osa ruotsia kaikessa sen valtiollisessa olemuksessaan. Mitä se on antanut meidän suomalaiseen identiteettiin, mitä yhteistä meillä yleensä on?

Länsimainen sivistys tuli Suomeen Ruotsin ja katollisen kirkon kautta kolmen ristiretken, uskonsodan jälkeen. Idänuskonnon leviäminen pysäytettiin Viipurin taakse. Toinen merkittävä tekijä oli kuningas Kustaa Vaasa, jonka aikana irtauduttiin katollisen Rooman vaikutuksesta. Kustaa Vaasa halusi lujittaa yhteisen valtakunnan idän uhkaa vastaan ja tarvitsi siihen varoja. Kuninkaasta tuli kirkon päämies ja kirkon varat otettiin valtion hallintaan.

Papisto saarnasi ja lujitti omalla toiminnallaan valtion ideologiaa ja luterilaisia arvoja, lainkuuliaisuutta valtion hallintoa kohtaan, tunnetta oikeasta ja väärästä henkilökohtaisella tasolla niin ettei yhteisön paine siihen pysty. Samalla köyhäinapu koki taantumisen, koska enää ei voinut taivaspaikkaa ostaa lahjoittamalla rahaa köyhäinapuun. Asia korjaantui 1700- 1800 luvulla, jolloin kirkon itsemääräämisoikeus siirtyi kunnille.

Merkille pantavaa oli, ettei suomalaisia pakko ruotsalaistettu vaan oma kirjakieli syntyi ja kirjallisuutta käännettiin Suomeksi. Luterilaiseen mentaliteettiin kuuluu työn tekemisen arvostus, ja sen olemme sisäistäneet niin hyvin, että meille on hyvin vaikea ymmärtää sosiaalisten etujen hyväksikäyttöä. Sanonta ”Ken ei työtä tee, sen ei syömän pidä, ”on vieläkin ohjenuora, jota on vaikea katkaista.

Voimmeko tämän hienon historiadokumentin jälkeen unohtaa pohjoismaisen hyvinvointivaltion menneenä? Ehkä pitäisi ajatella, mitä muutoksia EU ja yhteinen Eurooppa on tuonut ja on tuomassa meille suomalaisille. Pitääkö suomalaisten lopettaa hyvinvointimallin ottaminen Ruotsista ja mennä mukaan jyrkkiin tuloeroihin ja suoranaiseen ihmisten hyväksikäyttöön suuren maailman mukaan?

Moni hyvä kehitys on pysähtynyt totalitarismiin ja ihmisten oman oikeudenmukaisuuden puutteen tuntemiseen, eli mennään mukaan yhteisön painostukseen. Esimerkkinä, kaukaisena sellaisena voin kertoa arabialaisen matemaattisen sivistyksen ja arabialaisten numeroiden ylivertaisuuden syntymisen aikana, jolloin ei ollut islaminuskontoa. Viisaat hallitsijat edistivät omalla toiminnallaan kehitystä ja levittivät sitä. Numerot tulivat Eurooppaan Espanjan arabialaisen kauden jälkeen ja levisivät siitä eteenpäin.

Islamilainen kehitys johti taantumaan ja kuten nykyisin saamme todeta, mielettömään verilöylyyn. Toinen kaukainen esimerkki ovat roomalaiset, jotka valloittamalla ja alistamalla muita kansoja keräsivät rikkauksia, mikä myöhemmin johti rappeutumiseen ja valtakunnan tuhoon. Mikään itsevaltaisesti johdettu riistäminen ei ole onneksi voittanut, mutta sekasorto ja sosiaalinen heikkous ruokkivat sitä. Ääriliikkeet saavat helposti puolelleen joukkoja, jotka hetken yhteisöllisyyden panostuksen alla kokevat olevansa vallan kahvassa kiinni. Totuus on kuitenkin, että se tukahduttaa kaiken kehityksen ja sivistyksen.

Siinä mielessä pohjoinen hyvinvointivaltio oli mallina rikkaasta tasapuolisesta kehityksestä, sosiaalisesta hyvinvoinnista, ei pelkoa tulevasta, koska pelko ja eriarvoisuus johtavat taantumaan ja kehityksen pysähtymiseen. Kovat otteet yrityksissä tuskin johtavat uusiin ideoihin paremmista ja myyvistä tuotteista. Mitkään pakkolait tuskin tuovat takaisin hyvinvointivaltiota. Sääli, jos eurooppalaisuus ja tulevaisuutemme on uuden mallin mukaista.

Kesämuisto 2015

On se hienoa kun on kesä ja pääsee maaseudun rauhaan sitä viettämään. Välttämättä sana rauha ei tule puuhastelun lomassa ensimmäisenä mieleen, mutta aika ajoin voi oikaista itsensä ja olla vaan. Yleensä kuvaan kesänviettopaikkaani sanalla työleiri ja sitä se valitettavasti on ties miten kauan ollutkin. Ne kun tuppaavat ne työt kasaantumaan juuri heinäkuulle jostain momentin syystä. On maalaamista, vanhojen tavaroiden kantamista jätekeskukseen ja metsähoitoa. Nyt en tosin aio marista töiden paljoudesta vaan mennä kesäfestaritunnelmiin. 

Mitä ihmeen festareita maalla muka on? Nimenomaan, juuri heinäkuussa kun kaikki saapuvat kotikunnillensa kesän viettoon kannattaa järjestää pippalot, joissa sitten voidaan tavata koulukavereita vuosikymmenien päästä ja kauhistella maailmanmenoa. 

Meidän musiikillinen iltamme alkoi kuinkas muuten kuin menemällä burgereille paikalliseen Kivisalmen kievariin, joka sijaitsee perustetun Konneveden kansallispuiston pohjoisosassa, Kivisalmen sillan vieressä. Paikka tuli surullisen kuuluisaksi linja-auto onnettomuudesta vuonna 56, jolloin 230 m leveä salmi ylitettiin lossilla. Linja-auton lähestyessä lossia sen jarrut pettivät ja linja-auto tippui matkustajineen neljän metrin syvyyteen. Viisitoista ihmistä hukkui ja kahdeksantoista pelastui. Nykyisin salmen yli johtaa silta, jota muuten parhaillaan korjataan. 

No, ne Kivisalmen kievarin burgerit ovat vietävän hyviä ja asiakkaita riittää kesällä. Minäkin heivasin puolenkilon lihansyöjäburgerin ääntä kohden alta aika yksikön. Mieleeni tuli TV-syömishaasteet. Paitahan siinä vähän rasvaan likaantui, mutta väliä, ollaan maalla. Paikka oli myös poliisien suosiossa. Ensin rantautui poliisivene, sitten siviiliautolla ajava poliisi, moottoripyöräpoliisi ja viimeisenä poliisin pakettiauto.  

Niin matka jatkui kohti Konnevettä ja Häyrylärantaa. Ilmanala oli heinäkuinen ja parkkeerasin auton heinäpelolle monen muun rinnalle. Vasta korjattu heinä tuoksui ja toi mieleen paahtavan helteisen heinäpellon 70- luvulta. Tapana oli, että naapuria autettiin heinätöissä ja niinpä heinäkuussa paloi nahka heinää seivästäessä useimpanakin kesänä. Koskaan ei oltu niin väsyneitä heinäpeltopäivän jälkeen, ettei olisi pelattu jalkapalloa pari tuntia illassa. Nyt kun raivaussahan kanssa liikkuu taimikossa kuusi tuntia, hyvä kun kissa pystyy sanomaan illalla.  

Ostimme liput ja ravasimme muiden perässä musiikilliselle alueelle myyntikojujen ja olutteltan ohi. Paikka on Konneveden satama ja miljöö on viehättävä. Niin sanottuja moottorikoppeja ei sisämassa monesti näe, mutta Häyrylärannassa niitä on puolisen kymmentä. Moottorikoppia ei saa sekoittaa nuottakotaan. Nuottakota oli samalla tavalla rannasta järven päälle rakennettu sivut auki oleva katollinen rakennus, jossa nuotta sai kuivua parsilla yön yli seuraavaan päivään ja iltaan. Moottorikoppissa ovat isot ovet järven puolella ja pieni ovi rannan puolella sisään menoa varten. Moottori ajetaan sisälle ja ovet kiinni.

 

Istuimme puupenkeille muitten ikäistemme seuraan. Niin, merkille pantavaa oli se, että ikäisiämme elintasovatsalla varustettuja festarivieraita oli paikalla sankka joukko, sitä ollaan vielä hengissä periaatteella. Etupenkin teinit vasta virittelivät elintasovatsaa, huomasin. Neljän tytön porukka istui tiiviisti penkillä kaverin vieressä syöden ja juoden. Ensin tytöt hakivat paistettuja muikkuja, ah mikä ihana tuoksu. Sitten olivat vuorossa jäätelöt ja limsa. Vuoron perää kukin nouti vielä muuripohjaletun ja niin oli heidän ilta saatu vauhtiin. No ymmärtää hyvin, energiaa menee ehkä paremmin teini-iässä.

 

Tyydyimme kahviin ja muurinpohjalettuihin. Ihana Irina Börklund esiintyi ensin. Hän lauloi ja kertoi meille kivoja enkelitarinoita. Ranskankieliset kappaleet olivat tarkasti kuunneltaessa tuttuja käännöksiä kauniista ja herkistä suomalaisista alkuperäisistä. Irina on melkoinen velho, mutta varmaan aito ihminen.  

 

Toista oli Samuli Edelman, jonka niin jäyhä kuva murtui hetkessä esityksen edetessä. Samuli ei paljon jutellut kappaleiden välillä, vaan seuraava setti alkoi heti edellisen loppuessa. Loppua kohti vauhti vain kasvoi ja välillä hakattiin oikein olan takaa rumpua, niin että palikka katkesi. Miten mies jaksaakin hyppiä puoli tuntia??

 

Tässä vaiheessa olin jo bongannut kaikki tutut ja tunteeksi luullut. Ihminen muuttuu iän mukana, joitain luonteen piirteitä ja maneereita kuitenkin jää ja ne kiinnittävät huomion ja muisti tekee tepposia. Välistä tulee sanottua: ” Tuokin oli aina hillumassa tansseissa, muistatko.” Niin se vaan on, että ilta ei kerkeä yöksi tässä vaiheessa ikää kääntyä, vaan on lähdettävä ajelemaan yöpuulle. Egotrip jäi vain pariin kappaleseen ja se siitä. Ehkä ensi vuonna  menemme uudestaan.

Hikeä ja korkeakulttuuria

Otsikko ainakin lupaa paljon. Löytyykö sille katetta? Kyllä löytyy, mikäli tuo kaikki tapahtui seitsemän tunnin sisällä ja niin se vaan tapahtui. Kaikki alkoi lauantaiaamuna klo 4.15, jolloin puhelin herätti. Söin tukevasti aamupuuroa omaan tapaani maustettuna. Ensin lusikoidaan ”partajugurttia” kupin pohjalle, päälle hilloa tai pakastemarjoja ja lopuksi kuumaa luomukaurapuuroa. Että se on vain hyvää arkista aamuruokaa, jota olen nautiskellut ties miten kauan, en muista koska tavan aloitin. Päälle joimme vaimon kanssa vielä kahvit ja ei kun menoksi. Laukut ja kassit mukana parkkeerasin auton parkkihalliin ja siitä linja-autoasemalle kohti punaista Onni bussi.

 

Bussikuski nosteli laukut ruumaan ja kiinnitti tagit laukkuun, aivan kuin oltaisiin lentokoneeseen nousemassa. Tarkistustarran sain kämmenen päälle. Sisällä bussissa vallitsi aamuhämärä, vieno kuorsaus kuului kuskin penkin takaa. Onni bussissa onkin leveät punaiset nahkaistuimet, joissa pää ei retkahda taakse tyhjän päälle vaan jää tuetusti asentoon, missä todella alkaa nukuttaa, varmaankin tarkoituksella tehty. Vertailin, että tämän bussin varustus on kuin amerikkalaisesta viisikymmenluvun elokuvasta. Asetuimme paikolleen ja matka Jyväskylästä kohti Helsinkiä alkoi.

Bussi saapui Oulusta ja sen huomasi matkustajista, nuoria opiskelijoita menossa halvalla Helsinkiin. Hinta ei tosiaan päätä huimannut. Jyväskylästä Helsinkiin ja takaisin kahdelta hengeltä 36 €. Ei siis kannattanut lähteä omalla autolla matkaan ja maksaa bensaa ja parka Helsingin hinnoissa. Edessämme nuokkui tyttö jalat nostettuna penkin selkänojaa vasten. Toisella puolen matkustaja oli vallannut kaksi istuinta ja nukkui jalat koukussa. Pienuudesta on joskus hyötyä, sain todeta.

Matka meni nuokkuessa ja välillä matkaeväitä nauttien. Onni bussi tuli aivan täyteen Lahdessa, joka olikin viimeinen välipysäkki ennen Helsingin Kampin uutta bussiterminaalia, josta kävelimme kadun yli hotelli Presidenttiin laittamaan matkalaukkuja säilytykseen. Kävi niin, että huoneita olikin jo saatavilla ja saimme kirjautua sisään klo 9.30 aamulla, harvinaista. Kamat jätimme huoneeseen ja matkalle kisapuistoon noutamaan juoksunumeroa ja paitaa. Paita olikin melko tyylikäs verrattuna edellisten vuosien valkoisiin paitoihin, paidan väri oli mustikan sininen. Lisäksi saimme ison tavaroiden säilytyskassin, johon jokainen voisi laittaa vaihtovaatteet kilpailun ajaksi säilöön.

Kun kerta pääkallonpaikalla ollaan, niin shoppailua ei voi unohtaa. Itse aloin parin tunnin jälkeen olla aika haluton jatkamaan rättien hypistelyä ja päätimme lähteä torille. Kaisaniemen puistossa olikin melkoiset cembalot käynnissä, ravintolapäivä, jee. Jos jonkin maalaista ruokkijaa löytyi, mitä eksoottisemman näköisiä herkkuja ja tuoksuja. Voiton vei mielestäni afrikkalainen ryhmä, joka keskittyi sambaan enempi kuin ruokaan.

Sitten en yksinkertaisesti voinut enää vastustaa kiusausta vaan ostin lohiannoksen torilta. Niinpä niin, juoksuun oli kuitenkin aikaa kolmisen tuntia. Pitäähän sitä energiaa olla varastossa ajattelin. Vatsa täynnä lohta ja uusia perunoita aloin talsia kisapaikalle vaimon jäädessä vielä katselemaan näyteikkunoita, jonnekin Fazerin nurkille.

Hotellihuoneessa asustin itseni juoksua varten juoksuhousuilla ja pitkähihaisella paidalla, vielä lenkkarit jalkaan ja menoksi. Olin kiinnittänyt juoksunumerolapun jo valmiiksi paidan etupuolelle, mikä käänsikin hotellivieraiden päitä kummasti, että mikä kilpailu se nyt hotelissa on. Ei kuinkaan, heti ulkona huomasin muitakin samoilla vermeillä ja menohaluilla olevia kanssakilpailijoita astelemassa lähtöpaikalle. Alkuverryttelyyn en mennyt, oli jo alkanut. Suuntasin askeleet kohti harjoituskenttää. Olympiastadionille ei saanut mennä juoksemaan. Stadionin nurmelle oli pystytetty huollon ja maaliintulon telttoja ja jakelupisteitä.

Pitäähän sitä lämmitellä ennen juoksua. Niinpä kiersin harjoituskentän rataa ympäri ja tein venytteleviä liikkeitä. Kun Keski-Suomesta tänne saapuu, ei kovin monta tuttua tappaa. On niin kuin yksinäinen susi liikkeellä odottaen lauman reaktioita. Helsingissä lähtö on parasta, kaikki muu onkin sitten, no sanotaan selän puolelta. Lähdössä meitä neljäätoistatuhatta juoksijaa huudatetaan, soitetaan villitsevää musiikkia ja kovaa. Jokainen lähtöryhmä saa oman musiikkikappaleen ja kysymykset: ” Kuinka moni on saapunut Itäsuomesta? Onko Turkulaisia jne.”

Lähden ryhmässä neljä. Juuri samaan aikaan sade ja tuuli yltyvät. Lähden painamaan kantapäiden seurassa pitkin Vauhtitietä kohti Töölönlahden rantaa ja rantatietä, jossa on aina mukava juosta. Ohitan vilkaisten Kansallisoopperan. Kaksi kilometriä juostu, eikä tunnu pahalle, ylitämme rautatiesillan, joka aaltoilee juoksijamassan alla, vaikea pitää tahtia ja lähdemme kiertämään Kaisaniemen lahtea. Pieniä nyppylöitä on jatkuvasti reitillä, päällystettyä kävely- ja pyöräilytietä.

Pitkä suora radanreunaa kohti Alppilaa ja juoksu jatkuu ensimmäiselle juottopisteelle. Päätin etten tavoittele hyvää aikaa etukäteen ja vielä muista. Otan mukillisen urheilujuomaa oikeaoppisesti takimmaisesta pöydästä ja juon hitaasti kävellen. Sitten loppuu katuosuus ja alkaa hiekkatiet. Hiekkatiet ovat jalkoja säästäviä, mutta minulle ne ovat vaihtelevina osuuksina myrkkyä. Juoksen mieluimmin pelkällä asfaltilla tai pelkällä hiekkatiellä, mutta en jaksottaisina pätkinä. Olen huomannut asian ennenkin, pehmeä hiekkatie on aurinkoisella säällä pölyinen ja käy henkeen. Tosin nyt hiekkatiet ovat sateen pehmittämiä ja raskaita. Juoksemme Kivihakaan, sen metsiin. Tuuli ei haittaa kuusimetsässä ja ohitan kympin merkin ilman mitään vaivoja.

 Mitä hemmettiä, täällä on pitkä ylämäki edessä. Tätä ei ole ollut aikaisemmin, huokaan itsekseni ja yritän kavuta uuvuttavaa mäkeä tyylipuhtaasti ylös. Sykkeet nousevat huomaan, ja hiljennän menoa. Olen joutunut lähtöryhmäni häntäpäähän, osa seuraavaa ryhmää erivärisin numerolapuin pinkaa ohi kuin heittäen. Takana kommentoidaan: ”Joku on näköjään opettanut Peltsin juoksemaan.” Pitkillä vetävillä askeleilla Peltsi Peltola menee kuin hirvi ohitseni. Tutun näköinen Pikku Huopanalahti törmää eteeni. Tämä on se kuoleman paikka huonosti valmistautuneelle. Viisitoista kilometriä takana, mutta tämä lahti käy voimille. Kapean lahden molemmilla puolilla juostaan, tasainen virta juoksijoita täyttää puistomaisen lahden, joka ei tunnu loppuvan koskaan. Onneksi on juottola, missä otan banaanin puolikkaan ja vettä. Sitten terveystarkkailijan katse: ” Sinä muuten lopetat, et pääse maaliin.” Minähän jaksan, menen vaikka kontaten maaliin. Huomaan että vasen nilkka on kipeytynyt ja jalka ei vaan nouse toisen mukana. Vauhti hiipuu, kunnes näen ihmeen. Olutta jaetaan juoksijoille. Tyttö ilmoittaa kaukaa jo minulle, joka siinä yksin taaperran, että maistakaa olutta. Parkaisen sanan olutta ja ojennan kättä, otan mukillisen ohrapirtelöä ja hörppään. Maistuu muuten normi oluelle vaikka onkin nolla prosenttia alkoholia. Uusilla menetelmillä oluesta poistetaan alkoholi ja aromit palautetaan. Ei tarvitse miettiä, kelpaanko auton rattiin, niin ja alkoholittomat puna- ja valkoviinit. Nyt jaksan loppuun jos kävelen. Kurjaa todeta, että ensimmäisen kerran joudun kävelemään puolikkaalla, niin se vain vanhuus tulee. Seli, seli, aina löytyy hyviä tekosyitä.

Olympiastadionin viimeisin ylämäki ennen maratonporttia ei minulle tuo mitään nostalgisia mieleen tällä kertaa, mutta hienoa olla stadionin tartaanilla ja kuvaajien maalitauluna. Kuvat joita en muuten osta, kaveri on niissä aika tuntemattoman näköinen märkä rätti. Nostan varmuuden vuoksi kädet ylös maaliin tulessa. Saan nauhallisen mitalin ja lähden kiiruusti linkkaamaan kohti hotellia ja uusia seikkailuja. Sillä minulla on tasan tunti ja viisitoista minuuttia aikaa vetää parhaat päälle ja hilata itseni Kansallisoopperan näytökseen Aida, joka esitetään viimeisen kerran. Hotelissa käyn lämpimässä ammeessa, joka tekee taivaallisen ihanaa jaloille ja siistiydyn Aidaan. Tilaamme taksin varmuuden vuoksi, sillä kello on jo vartin yli kuusi ja näytös alkaa kello yhdeksäntoista.

Onhan tämä hieno paikka. Saimme varmaan viimeisiä lippuja, koska paikkamme sijaitsee lipan alla takarivillä. Näytöksen alussa esirippuun heijastuu tai piirtyy pyramidi, kolmiulotteisena. Vallan hienot kulissit, ollaan Faaraoiden Egyptissä, jossa sotapäällikön paikasta taistellaan kulisseissa. Voiton vei Mika Pohjonen, anteeksi Radames, joka tekee mahtipontisen valloitusretken ja rakastuu vihollisen prinsessaan Aidaan. Tässä kohtaa minulle puskee jälkihien ja hikikarpalot ilmestyvät otsalle alan voida pahoin ja tuskastun. Niin muuten tuskastuu vieressä istuva rouvakin, joka katsoo minua pahan silmällä, kuin sanoakseen, sinä häiritset minua. Päätämme mennä haukkaamaan happea. Olen kalpea kuin valloitetun kansan orjat. Oopperan vahtimestari tulee perääni ja kyselee kuulumisia. Ei ole sitten lupa mennä takaisin näytökseen ja niin nautimme suolaisen välipalan ja kahvin omassa yksinäisyydessämme. Kuulemme mahtipontisen voitonfanfaarin lämpiössä.

Rohkeasti menemme toiseen näytökseen, jonka aluksi pyydän viereiseltä rouvalta anteeksi häiriötä. Hän juttelee kanssani tovin aikaa, mukava ja ymmärtäväinen vanha rouva, joka oli itsekin menossa naisten kympille. Toinen osuus oopperaa on syytöstä ja petosta, mistä luonnollisesti seuraa ikävyyksiä sotapäällikkö Rademekselle. Loppu tuli hänelle ja rakastetulle.

 

Tallainen retkipäivä Helsinkiin vuonna 2015. Saa nähdä mitä ensivuosi tuo tullessaan.

 

Liikunta on huumetta

Nyt se on todistettu, liikunta on huumetta ja ulkopuolisen toimesta. Olen tiennyt pitkän harjoittelun tuloksena, että liikkumattomuus saa minut tuntemaan syyllisyyttä ja on pakko mennä taas. Nyt sitten kävi niin, että juoksin aamupäivällä mäkilenkin, noin 11 km ja iltapäiväksi varasin kuntosalilta palauttavan sisäpyöräilyn ja puolen tunnin lihaskuntopiirin. Kaikki meni normaalisti kuntosalilla, hikeä ja iloa onnistumisista.

No, päätin sitten tankata auton paikallisella Prisman bonustankilla ja mieleen jysähti, että hiilareita olisi hyvä tankata ennen puolimaratonkilpailua. Otetaan siis mallia Juha Miedosta ja tankataan mämmiä vatsaan energiaksi. Siis suunta kohti Prisman pakastinta ja löytyihän sitä sieltä. Koska minulla ei ollut kuin yksi ostos päätin mennä pikakassalle, jossa jonotti vain yksi vanhempi mieshenkilö. Kas, siinähän on Lottoa ja ties mitä kuponkia tarjolla. Päätin ottaa 60 milj Euron Jackpotin, siinä toivossa että nyt loppuu köyhyys.

Tässä vaiheessa vanhempi mieshenkilö herää ja kysyy kassalta: ” Miten nuo kupongit toimivat?” Kassa vastaa heralle ja herra ryhtyy miettimään, minkä kupongin repäisee telineestä. Vaihtoehtoja oli runsaasti ja päätin auttaa herraa kertomalla, että se on muuten perjantaina 60 milj Euro Jackpot jaossa. Herra siinä silmäili minua ja otti kuin ottikin samasta paikasta kupongin kuin minä. Herra maksoi ostoksensa ja siirtyi pakkaamaan.

Tuli minun vuoro maksaa mämmituokkosta. Koska Pääsiäisestä oli jo jonkin aikaa, päätin jatkaa puhumista ja kerroin kassalle, että maratonjuoksija tarvitsee hiilihydraatteja energiaksi. Kassa otti kertomuksen mielellään vastaan ja vaihdoimme vielä lisätarinaa liikunnasta. Vanhempi herra sai pakattua tavaransa ja katsoi minua, pitkään ja tokaisi: ” Taitaa olla humalassa,” ja poistui paikalta. En kerinyt sanoa, etten ole käyttänyt alkoholia vuoteen. Jälkeen päin mietin asiaa ja totesin, että varmaankin tukka oli märkä ja sekaisin kuntosalin saunan jälkeen, naama oli räytyneen punainen, kuin kansanedustaja Hakkaraisen vaalimainos. Jutut olivat yli optimistisia. Ei kait siitä muuta johtopäätöstä normaali henkilö voi tehdä. Mietin vielä sitä, pitääkö sitä aina puuttua toisten herrojen asioihin, eivät he halua neuvoja nuorilta pojan klopeilta, joilla on tukka märkä ja naama punainen. Kaikki hyvin ja todistettua tuli, että liikunta on huumetta ja humala siitäkin tulee.

Kirjoituksen tieteellinen osio alkaa nyt. Eli kemian perusopinnot lukeneena tiedän, että sen miljoona erilaista kemikaalia löytyy meistä, eikä vähiten mielihyvää tai muuta stressihormonia. Liikunnasta puhuttaessa seuraavat aineet ovat pääosissa (http://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/mika_vikana/hyva_mieli_hormoneilla). 

Mielihyvähormonien opit

·         Dopamiini näyttää, että onnelliseen elämään tarvitaan suunta. Meidän löydettävä hyvä ja elää niin, että tämä hyvä säilyy ympäristössämme.

·         Serotoniini muistuttaa, että onnellisuus on tasaista kulkua sen sijaan että tempoilemme mielihyvän aallonharjoilta murheen laaksoihin.

·         Oksitosiini osoittaa, että tarvitsemme ympärillemme heimon: omia läheisiä sekä muukalaisia, joista voi jonakin päivänä tulla läheisiä.

Dopamiinin mielihyvää tuottava vaikutus ulottuu syvälle: koemme ensimmäisen dopamiinimyrskymme, kun katsomme vauvana äitimme hymyileviä kasvoja ja painaudumme vasten hänen lämmintä syliään.

Koska dopamiinin vaikutus lähtee syvältä, myös sen vaikutukset elämäämme voivat olla järisyttäviä. Se on aine, joka pitää meidät käynnissä. Kuorruttamalla hyvät asiat mielihyvällä, se suuntaa toimintaamme ja antaa niille merkityksen. Eläinkokeet vahvistavat tämän näkemyksen. Jos hiireltä tuhotaan dopamiinia tuhoavat aivosolut kokonaan, se menettää kiinnostuksensa kaikkeen. Se syö, jos sitä syötetään, mutta sillä ei ole motivaatiota syödä itse. 

Serotoniinilla on kuitenkin jotakin tekemistä onnellisuutemme kanssa. Sitä pidetään tasapainottavana välittäjäaineena: ”tyytyväisyyshormonina”. Serotoniini tasoittaa tunteidemme huippuja: aggressiota, pelkoa ja ahdistusta. Kun serotoniinin määrää lisätään esimerkiksi lääkkeillä, elämän laskut eivät tunnu niin syviltä, mistä on hyötyä masennuksen hoidossa. Haittapuolena on, etteivät nousutkaan ole silloin niin korkeita.

Serotoniini on stoalainen molekyyli: se valmistaa meitä ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se tulee.

Nykyään oksitosiinia pidetään hormonina, joka tekee meistä sosiaalisia. Oksitosiinin tiedetään lisäävän myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan. Kun ihmisille annetaan oksitosiinia nenäsuihkeena, he kykenevät tulkitsemaan herkemmin millaisia tunteita ihmisten kasvonilmeet ilmaisevat. Myös autistit, joilla on suuria vaikeuksia tulkita ihmisten ilmeitä, hyötyvät oksitosiinista.

Oksitosiini on siis tietyssä mielessä ystävyyden ja hyvän tahdon hormoni. Vaatii paljon rakkautta, että jaksaa synnyttää lapsia  Jos oksitosiini auttaa siinä, miksi ei käyttäisi samaa molekyyliä siihen, että jaksaa rakastaa heitä vielä kun he ovat rasittavia teinejä. Ja koska elämme muukalaisten keskellä, miksi ei antaisi oksitosiinin helpottaa ystävyyttä myös heidän kanssaan.

Säännöllisesti liikkuvat ihmiset ovat vähemmän ahdistuneita ja sosiaalisempia kuin ne, jotka eivät harrasta liikuntaa.  Ihmiset, jotka harrastavat liikuntaa kolme kertaa viikossa, eivät myöskään ole niin vihaisia, kyynisiä ja epäluuloisia kuin sohvaperunat. Liikunnan masennusta ehkäisevä vaikutus on myös tunnettu.

Liikunan aiheuttama euforia on hieman toinen asia kuin mielihyvä. Sen taustalla ovat endorfiinit. Ne ovat ihmisen itsensä tuottamia opiaatteja, jotka sitoutuvat hermosoluissa samoihin kohtiin kuin esimerkiksi hasis tai marijuana, ja ne tuottavat euforisen olotilan. Endofiinien tarkoitus on auttaa ihmistä kestämään kipua ja rasitusta. Siksi niiden eritys lisääntyy erityisesti rasittavan liikunnan aikana.

Ilmeisesti minun sosiaaliset hormonit lisääntyivät liikunnan seurauksena liikaa ja sosiaalinen seurustelu tuntemattoman henkilön kanssa käsitettiin oikein, liikuntahumalassa on.

Onko koulu rangaistuslaitos?

Viime päivien keskustelu koulukiusaamisista ja koulun roolista muutenkin yhteiskunnassa innoittaa minua laittamaan ajatuksia paperille aiheesta ”Onko koulu rangaistuslaitos.” Melko varmaa olisi, jos tätä asiaa oppilailta kysyisi, että vastaus olisi myönteinen. Sen tuhat kysymystä tulisi heti ja kaikki alkaisivat sanalla miksi meidän.

                                                                  

Vaikka oppilaille selittää kuinka hienosti että pakkasraja ei ylity ja on mentävä ulos, niin silti jonkun mielestä pakkasmittari on laitettu tahallaan aurinkoiseen paikkaan ja kännykän mukaan pakkasta on 24 astetta nyt. Selitä siinä sitten että olette muuten yhdessä sopineet ja yhdessä hyväksyneet nämä rajat. Sitten alkaa lapasten ja pipojen etsiminen, jota jatkuu kymmenen minuuttia. Viimeistään eteiseen muodostuu pitkä vessajono ja kello pärähtää kutsun seuraavalle tunnille. Mitä isot tekevät edellä, sitä pienet perässä. Esimerkin voima on huomioon otettava tekijä.

 

Palatakseni koulukiusaamiseen on ikävää todeta, että ilkeämielisyys ja välinpitämättömyys ovat lisääntyneet. Oppilastietojärjestelmässä Wilmassa ovat omat rivit kotitehtävien tekemättä jättäminen, huono käytös oppitunnilla, väkivaltainen käytös ja jotain muuta. Löytyy myös aktiivinen käytös, muutos oppimisessa ja niin edelleen. Eräs oppilas tuli jatkuvasti pyytämään uusia kotitehtävä papereita. Entiset olivat hävinneet. Aloin ihmetellä miksi, ja syyksi paljastui toisten oppilaiden kiusanteko. Koulumatkalla ja välitunnilla kaverin tehtävät silputtiin siististi ja tunnin alussa naama loistaen katsottiin kuinka toinen saa taas merkinnän. Koska tajusin tilanteen, annoin kaverille uudet tehtävät, jotka hän meni tekemään opettajan huoneeseen ennen tuntia. Kiusaajilta hyytyi hymy ja kiusanteko loppui.

 

Toinen esimerkki oli minitietokoneet, jotka haettiin opettajanhuoneesta, minne ne tunnin jälkeen vietiin lataukseen. Paitsi kun oppilailla oli ruokatauko ja kiire ruokalaan, eräät pyysivät luvan käyttää omaa älypuhelinta. He siis pääsisivät nopeammin ruokailuun kuin muut. Siitä kehkeytyi jos jonkinlaista säpinää koneiden palautuksen myötä. Aluksi riskattiin opettajaa viemään tietokoneet, mutta kun se ei onnistunut, jätettiin kylmästi koneet lojumaan pöydille. No nyt tuli merkintä taas niille jotka sen tekivät. Seuravana päivänä kamala paliikki siitä, että kuka jätti ja kuka ei jättänyt konetta. Tässäkin olin huomaavinani että ilkeämielisyys nosti päätään.

 

Mistä ilkeämielistä käyttäytymistä opitaan? Suomalainen on hieman kateellinen toisen menestymiselle, eikä osata olla kannustavia. Rangaistusmerkinnät ruokkivat ilkeämielisyyttä ja lisäävät luokan kahiajakoisuutta. Oma mielipide on myös, ettei työelämässä enää kiltit pärjää. Ei, siellä pärjäävät ne jotka ovat nokkelia ratkaisemaan ongelmia ja tekemään yhdessä asioita. Tekemään yhdessä asioita tarkoittaa sitä että joukko pystyy sopuisasti määrittelemään yhteisen päämäärän ja pyrkimyksen ja joustavasti jakamaan työtehtävät päämäärän saavuttamisen hyväksi. Silloin se porukan heikoinkin saa sen oman tehtävän ja voi olla ylpeä osallisuudestaan.

 

Paljon on puhuttu nuorten syrjäytyneisyydestä. Teineille ovat kaverisuhteet hyvin tärkeitä ja en lähtisi niitä koulussa rikkomaa määräämällä oppilaan istumaan jonkun muun kuin kaverin vieressä sen vuoksi, että eivät sitten keskustele tunneilla. Sehän on kuin osoittaisi, että tuossa oppilaassa on jotain vikaa, sen pitää mennä etupenkkiin. Parhaat työtulokset tulevat tutussa seurassa, seurassa jossa pelataan ja tunnetaan toinen. Huomasin että oma järjestelmäni tuotti ns. kilteille oppilaille vaikeuksia, koska opettaja oli määrännyt heidän viereen ns. häirikön rauhoittumaan. Kilteille kaverin löytäminen tuotti vaikeuksia ja alkoi tasapainoilu kuka kenenkin kanssa istuu. Ratkaisin asian laittamalla pöydät jonoon, jolloin kaikki istuivat jonkun vieressä. Oli muuten helppo valvoa tehtäviä kiertäen keskellä.

 

Ei koulu ole mikään rangaistuslaitos vaan paikka jossa oppimisympäristössä kehitetään taitoja tulevaisuutta varten. Joustava luotettava käytös kanssaihmisiä kohtaan parantaa työskentelymotivaatiota.

Ennen ja nyt

Mietin tässä muuten vain, että oliko koulussa ennen vanhaan, siis kuusikymmentäluvulla, asiat paremmin kuin nyt? Silloin kylän koulussa vallitsi järjestys ja kuri. Ei puhuttu mistään ADHD lapsista tai tehty lapsille koulutyötä helpottavia erityisopettajaa vaativia opintosuunnitelmia. Toisaalta tuntuu, ettei niitä ollutkaan. Kaatumatauti taisi olla näkyvin oppimista rajoittava tekijä, eikä siitäkään saanut mitään erityiskohtelua. Kohtauksen saanut tuettiin, katsottiin, ettei pure kieltään ja laitettiin saattajan kanssa kotiin lepäämään.

 

Nyt kun menee koulun kansliaan löytää vinon pino mappeja kirjoitettuna oppilaiden erilaisista ongelmista oppia asioita, puhumattakaan kerrotuista kiusaamisista ja selvityksistä niistä. Lyhyen opettajakokemuksen perusteella voisin sanoa, ettei koulu ole muuttunut mihinkään. Oppilaat leikkivät ja pelaavat jalkapalloa niin kuin mekin tehtiin kuusikymmentäluvulla. Parhaat pelaajat valitsevat joukkueen niin kuin ennen ja kivaa oli. Mikä tekijä on erilainen? Saatte arvata kaksi kertaa, no, se on kännykkä. Ei ollut ennen kännyköitä. Ei ollut kännykkäpelejä ja ei ollut ADHD ongelmaa. Opettaja joutuu kieltämään kännykän räpläämisen tunnilla laskemattoman kerran. Voisi sanoa, että oppilaat eivät keskity oppimiseen ja opettajan kuuntelemiseen vaan siihen miten he saavat salaa räplätä tai pelata sitä mahtavaa peliään, josta saa niitä mahtavia pisteitä, hallelujaa. 

Paras kysymys minulle oli seiskojen fysiikan tunneilla:” Miksi me ei voida pitää jotain hauskaa näillä tunneilla?” No, eihän siihen voinut sanoa kuin, että: ”Kuule minä olen kanssasi samaa mieltä, mutta kun oppivelvollisuuslaki määrää sinua ja minua opiskelemaan näillä tunneilla.” Syvä hiljaisuus sen jälkeen ja tehtävien tekeminen jatkui, kunnes ruokailu läheni ja alkoi valitus, että emmekö me voisi jo lähteä ruokailemaan. Turha muuten kieltää, ne menivät jo.

Kyllä se niin on, että nykyajan lapset ovat viisaita. Ai, että minkä takia ovat? No sen takia että kun heillä todetaan lukihäiriö, niin he tietävät erityisoikeutensa, ja pitävät siitä kiinni. Jos asia on kiinnostava, ei lukihäiriöstä ole tietoakaan, kirjaimet suorastaan vilistävät oppilaan lukiessa tekstiä, kunnes hän huomaa opettajan innostuneen ilmeen ja lopettaa, ai niin lukihäiriö, toinen saa jatkaa.

 

Ei sitä ennen osattu opettajalle haistatella tai muuten kertoa etten minä tätä tietoa tarvitse tulevaisuudessa. Kaikkea olen tarvinnut mitä muistan opettajani sanoneen. Opettaja oli kylän moottori, joka jakoi tietoa talvisin, opetti kesällä uimakoulussa ja piti urheilukoulua. Aivan varmaan näki ketä mistäkin tulisi. Niin, ne HOIJKsit, ne ovat tulleet ja ei voi kuin ihmetellä. Terveille oppilaille tehdään sosiaalityöntekijöiden toimesta jos minkälaisia papereita ja sitten sellaiset oppilaat istuvat kuin tatit tunnilla, eivätkä kysyttäessä osaa vastata kuin että: ” En minä tiedä.”, joka ikinen kerta. Kaikkeen tottuu vai tottuuko? Tottuu, se on varma, oppivelvollisuus on niin lyhyt aika ihmisen elossa, että se vain vilahtaa paremman toivossa. Parempaa tulevaisuutta toivoen, lukekaa ja kertokaa tarinoita, niistä on apua. Tulevaisuuden toivot tarvitsevat tietoa menneisyydestä, koska heillä on synkkä ja pimeä tulevaisuus ja heitä pelottaa se.

 

Oppijan murheita

Mikä eteen oppimisessa, jos tuntee, että tietoa kyllä löytyy ja sitä saa, mutta ei vaan osaa keskittyä siihen olennaiseen? Tältä minusta tuntui menneenä viikonloppuna. Epäorgaanisen kemian tentti näytti helpolta kysymyspaperilla, mutta vastauspaperilla se olikin jotain aivan muuta kuin helpon näköistä, ei tullut flow- ilmiötä, eikä ajatusten virtaa. Samoja murheita tuntui olevan muillakin. Mistä oppiminen kiikastaa ja mitkä tekijät vaikuttavat kokeessa onnistumiseen tai epäonnistumiseen?

Kaikki alkaa siitä, että sinulle lyödään mapillinen luentomonisteita ja kymmeniä kotitehtäviä eteen. Sen jälkeen plarataan luentomonisteesta tärkeimmät kohdat läpi ja ohitetaan loput käsiä heilutellen. Sitten sinulle kerrotaan tentin minimi pisteraja, joka on puolet. Kotitehtävistä saat jonkun verran lisäpisteitä, ei kuitenkaan koskaan niin paljon että sillä mennään läpi. Tahdon kertoa, että liian vähän luentoja ja aikaa oppia. Onhan meillä netti ja Youtube videot, siltä löytää mitä vain. Niin on ja sehän tässä hieman askarruttaa.

Vanhaan ”hyvään” aikaan opettaja oli ylin auktoriteetti ja antoi tai oli antamatta tietoa niitä janoaville. Oli oppikirja, jota luettiin kuin seitsemän veljestä aapista lukkarin koulussa. Kotitehtävät piti tosiaan oppia tunnilla tai etsiä oppi kirjoista. Entä nyt? Juu, helppo homma, kotitehtävän vastaukset voi löytää netistä tai katsoa opetusvideoita, toimii hyvin. No niin toimi minullakin. Kaikki pisteet on saatu kotitehtävistä, mutta kun tentissä ei netistä ole mitään apua. Asiat joko osaat tai ei osata. Taitaa olla niin, että liika tieto on vain haitaksi opiskelussa. On totta, että tieto voidaan esittää monella tapaa ja ehkä siitä tulee vaikeuksia. Opettelet asiat Khan- akatemian videon avustamana ja huomaat, ettei homma mene oikein.

Yleensä lopullinen osaamattomuuden syy löytyy peiliin katsomalla, mutta sanoisin että opetuksen kireät aikataulut ovat myös osasyy siihen, että lisätietoa pitää ja tulee hakea muualta, sitä suorastaan odotetaan. Miten sitten voidaan todentaa tiedon oikeellisuus. Itse olen varsinainen kyselykone oppitunneilla. Siis yksi tyhmä kysyy niin paljon, ettei kaksi viisasta ehdi niihin vastata. Periaatteessa se on oikea lähestymistapa ja aktiivisuuden osoitus. Vika on ilmeisesti siinä että kysyy vääriä asioita väärään aikaan. Toinen pedagoginen juttu voisi olla ryhmäkeskustelu. Valitettavasti ryhmädynamiikka ei aina toimi. Toiset haluaa päästä mahdollisimman vähällä, eivätkä osallistu ryhmätyöskentelyyn aktiivisesti. Lisäksi ryhmätyöt vievät aikaa.

Opitaan verkossa, tehdään hommat kotona netin ääressä, oppikirjat ovat sähköisesti luettavia kirjastoissa. On kokemusta ja toimii ja ei toimi. Hyvin tehdystä verkkokurssista saattaa oppia todella paljon. Yleensä kokonaisuudet otetaan paremmin huomioon, koska verkkokurssi on pitänyt suunnitella etukäteen verkkoon. Vielä kun se testataan ja arvioidaan, on se mielestäni ykkösvaihtoehto näinä kiireisinä aikoina. Verkkokurssilla osaamisen arvostelu näkyy heti, jolloin oppilas näkee missä mennään, paljonko pisteitä vielä puuttuu tai haluanko panostaa kurssiin tosissaan. Verkkokurssin lopputentti voidaan pitää verkossa ja sen painoarvo voidaan määrittää etukäteen.

Verkkokurssin haittoja on verkon hitaus ja muut verkon tekniset ongelmat, jotka vaativat ylläpidon huomioita. Harmittaahan se kun vastaa numerolla laskutehtävään ja kone ilmoittaa vastauksen lukituksen jälkeen 0% oikein, mutta pitää myös tottua vastoinkäymisiin.

Vielä nykyisinkin opiskellaan detaljia toinen toisen perään. Niitä sitten yritetään takoa lukemalla päähän ennen tenttiä. Lopputulos on, ettei tentin jälkeen muista kuin kymmenen prosenttia luetusta, jos sitäkään. Olisi aivan uskomattoman hienoa, jos tietäisimme etukäteen, mitä tietoja tulevaisuudessa tulemme tarvitsemaan. Näin ei kuitenkaan ole, mutta nippelitiedosta voidaan kerätä kokonaisuuksia joille voidaan antaa yhteinen nimi. Kaikki kokonaisuudet saatetaan yhteen, jolloin niistä muodostuu tietolaari, josta voidaan vetää viiva toiseen vastaavaan. Toimii siis teoriassa. Pitää myös ottaa opikseen virheistä, kahta kertaa ei pitäisi tehdä samaa virhettä.

Voimamies?

Mikä kuntosaleissa koukuttaa? Onko salilla käyminen pelkkä harrastus? No, luulenpa, ettei ole jos minulta kysytään. Olen aloittanut salilla hikoilun vuonna 2008 säännöllisesti noin kolme neljä kertaa viikossa. Yhteensä erilaisia ryhmäliikuntatunteja on kertynyt noin 1680 laskujen mukaan. Alusta asti olen käynyt sisäpyöräilytunneilla ja tunnin Powerissa, missä levypainoilla ja penkillä käydään läpi jalat, selkä, hartiat, ojentajat, hauis ja vatsa. Eli kaikki peräjälkeen.  

Periaatteessa en henkilökohtaisesti tunne kuin muutaman henkilön, jotka liikkuvat samoilla tunneilla. Kuitenkin samoja naamoja on yhteisillä ryhmätunneilla kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen. Niin, olisiko se kuitenkin se vanha kunnon armeija efekti, että tekee muitten mukana, itsestään ei tulisi mitään. Voi pitää paikkansa. Onhan sanonta, että joukon jatkona menee huonompikin.  

Sitten mietitään, olisinko huonommassa kunnossa, jos en kävisi salilla. Olen pari kertaa venäyttänyt selän salilla ja joutunut olemaan poissa muutaman viikon, mutta että kunto. Tuskin olisin sen paremmassa kunnossa, koska olen lenkkeillyt koko ajan. Sali on siis kuntoindeksin kartalla sijalla kaksi tai ei sitäkään. Peruskunto pysyy juoksemalla, koska se pitää yllä keuhkojen ja verenkierron hyvinvointia. 

Mikä se sitten sinne salille vetää? Näyttämisen haluko, vai liikuntaa harrastavat tytöt. No, en voi kieltää, mutta totuus on että saliliikuntaa harrastetaan myös laihduttamisen takia ja erilaisia Personal Trainer paketteja ja hyvinvointipiirejä on joka salilla, missä ravinto ja liikunta yhdistetään terveeseen elämäntapaan ja sen opettelemiseen. Kenelle siellä nyt voisi voimiaan näyttää? Ohjaaja tyttönen saattaa laittaa tankoon puolet enemmän painoja ja liikutella niitä samalla kun ohjaa hyvinkin kevyen näköisesti. Minusta ei olisi vetämään kahta tunnin mittaista ryhmäliikuntatuntia, minkä jälkeen itse olen kuin veteen heitetty pesusieni, joo ne vetävät ja hymyilee lähtiessä toivottaen tervetuloa seuraavaan kertaan. Ehkä kaikkein nöyryyttävin näky on lihaksikas bodari, joka erehtyy tulenmaan ryhmäliikuntatunnille, missä käytetään normipainoja, mutta niitä painoja saatetaan liikutella edestakaisin viidestä kuuteen minuuttiin. Ei siis haeta mitään lihasmassaa vaan kestävyyttä ja terveyttä, ei haluta rikkoa lihassoluja. Bodari jaksaa noin puoleen väliin ja väsähtää. He nostavat hirvittäviä painoja muutaman kerran kuunnellen lihasten rutinaa ja lopettavat huohottaen.  

Kiitos ei, ei ole minun tavaramerkki. Kaaduin tässä menneenä viikonloppuna varastosta tulessani oikein pahasti. Tavarakassin kantohihna tarttui jalkaan ja lensin mätkähtäen ilmassa ovenkynnyksen ja betonilaattojen päälle. Vähän aikaa ilmaa etsiessäni aloin pyöritellä päätä ja jalkoja, olivatko paikat rikki vai ehjinä. Niin vaan selvittiin ilman murtumia ja siitä saan kiittää kuntosalia. Loppupäätelmä on, että halu säilyttää ja kokea säännöllistä tunnetta, että salilla käynti on hyvä juttu, on se mikä minua sinne vetää.

Temperamentti ja koulu

Kevään viimeisen ”Erkkaa verkossa” luennoi Liisa Keltinkangas- Järvinen. Temperamentti ja syrjäytyminen luento kertoi siitä, mitä vaikutuksia yksilön temperamentilla on kouluympäristössä, lähtökohtana jokaisella oleva yksilöllinen temperamentti. Alla on temperamentin määritelmä Liisa Keltinkangas- Järvinen, ym. http://www.tieteessatapahtuu.fi/011/luonto.htm.

Temperamentilla tarkoitetaan ihmiselle tyypillistä yksilöllistä käyttäytymis- tai reagoimistyyliä, joka erottaa hänet muista. Temperamentti kertoo, kuinka ihminen tekee sen, mitä hän tekee, ei sitä, mitä ihminen tekee, eikä sitä, miksi hän tekee. Kun kuvailemme ihmistä, puhumme usein temperamenttipiirteistä, koska temperamentti on paitsi yksilöllinen, "erottaa ihmisen muista", niin ulospäin näkyvä ja helposti havainnoitavissa oleva. Emme tiedä, miksi ihminen on huonolla tuulella, mutta voimme helposti havaita, millä tavalla hän sen osoittaa.

Lähtökohtana on siis, että saamme luonnon arpajaisissa jokainen pysyvän ominaisuuden, joka ilmenee persoonallisuuden biologisena pohjana. Se on sidoksissa aivorakenteisiin ja fysiologiaan. Kasvatus ja ympäristö muovaavat temperamenttia elinkaaren ajan. Aluksi kasvattajina ovat lapsen vanhemmat ja myöhemmin koulu ja lähipiiri. Temperamentti ei tuota persoonallisuutta vaan ympäristön palaute tuottaa persoonallisuuden. Temperamentti ei vaikuta oppimiseen ainoastaan ensireaktioon, miten asioihin suhtaudutaan. Ei ole poikkeavia temperamentteja vain normaaleja. Temperamentin tehtävä on säilyttää yksilöllisyys.

Luennoitsija oli huolissaan siitä, että tehdyn tutkimuksen mukaan temperamentti vaikuttaa arvosanoihin Suomen kouluissa. Suomella on länsimaiden korkein ero tyttöjen ja poikien arvosanoissa. Yhteiskunnalle ei ole tarkoituksenmukaista, että vai tytöt menevät jatkoon opiskelussa ja tämä kehitys vain kasvaa vuosi vuodelta. Tutkimuksen mukaan temperamentti selittää yli 40 % matematiikan ja äidinkielen arvosanojen varianssista (oppilaiden välisistä eroista), vaikka temperamentilla ei ole vaikutusta oppimiseen.

Elämme suvaitsemattomuuden aikaa ja arvostamme henkilöitä joilla on korkea itsetunto, sosiaalisuus ja kyky riskinottoon. Sosiaalinen avoin ja iloinen henkilö koetaan yhteiskunnassa positiivisena. Kouluympäristö siis suosii tietynlaisia temperamentteja ja jättää muut alisuoriutujiksi. Tutkimukseen osallistui 10 % Suomen peruskouluista ja 4200 henkilöä, joukossa myös opettajia.

Katse kohdistuu siis opettajaan. Määrääkö opettaja oppilaan opiskelutyylin ja saako hän arvostelussa ottaa sen mukaan? Kaksi oppilasta tekee perusteiltaan samanlaiset työt. Toinen on ollut poissa tunneilta, pyytää lisäaikaa ja on huonosti tavoitettavissa. Kun nyt on aamu-uninen ja kohtaa stressin omalla tavallaan. Kuitenkin hän saa numeroa pienemmän arvosanan opettajalta.

Miten opettajan tulisi toimia:1) opettajan tulisi ottaa huomioon oppilaiden temperamentin ääripäät, niin että hän tasoittaa niitä, 2) opettajan pitää tunnustaa jokaisen yksilön oma luontainen temperamentti luontaiseksi tavaksi opiskella, 3) temperamenttia ei tule sotkea oppimiseen, 4) oppilaita ei pidä jakaa temperamentin mukaan ryhmiin, vaan pyrkiä tasoittamaan ryhmissä erilaisia ääripäitä, 5) oppimisympäristön rakenteelliset ratkaisut huomioitava siten, ettei temperamentin mukaan oppilas kuluta turhaan energiaa, esimerkiksi varautuneelta ja estyneeltä oppilaalta kuluu energiaa koska hänen pitää olla nopeasti valmis tekemään uusia asioita, tai luokan seinät ovat täynnä karttoja ja tietoa, jota kontrolloiva oppilas rekisteröi, eikä pysty keskittymään koetehtäviin, 6) opettajan kannattaa pyrkiä pitämään vaihtelevia kokeita ja 7) opettajan on ohjattava temperamenttia, ei arvosteltava

 

Päätulos oli, että jos temperamentin osuus arvostelussa jätetään pois tasoittuvat tyttöjen ja poikien väliset erot. Toimintatyyliin, miten opiskellaan kiinnitettävä huomiota ja tasoitettava tyttöjen ja poikien välisiä tapoja. Opettaja opettaa ammattitaidollaan, eikä temperamentillään. Valintaprosessi korostaa liikaa sosiaalisuutta, josta seuraa, että toisille jää vähempi huomio, mistä seuraa entistä kriittisempi suhtautuminen poikkeavaan temperamenttiin ja siitä seuraa entistä herkempi syrjäytyminen yhteiskunnasta. Miesopettajat ja vanhemmat opettajat eivät häiriintyneet temperamentista ja ottivat näin ollen vähempi sen vaikutusta mukaan arvostelussa.