Ennen ja nyt

Mietin tässä muuten vain, että oliko koulussa ennen vanhaan, siis kuusikymmentäluvulla, asiat paremmin kuin nyt? Silloin kylän koulussa vallitsi järjestys ja kuri. Ei puhuttu mistään ADHD lapsista tai tehty lapsille koulutyötä helpottavia erityisopettajaa vaativia opintosuunnitelmia. Toisaalta tuntuu, ettei niitä ollutkaan. Kaatumatauti taisi olla näkyvin oppimista rajoittava tekijä, eikä siitäkään saanut mitään erityiskohtelua. Kohtauksen saanut tuettiin, katsottiin, ettei pure kieltään ja laitettiin saattajan kanssa kotiin lepäämään.

 

Nyt kun menee koulun kansliaan löytää vinon pino mappeja kirjoitettuna oppilaiden erilaisista ongelmista oppia asioita, puhumattakaan kerrotuista kiusaamisista ja selvityksistä niistä. Lyhyen opettajakokemuksen perusteella voisin sanoa, ettei koulu ole muuttunut mihinkään. Oppilaat leikkivät ja pelaavat jalkapalloa niin kuin mekin tehtiin kuusikymmentäluvulla. Parhaat pelaajat valitsevat joukkueen niin kuin ennen ja kivaa oli. Mikä tekijä on erilainen? Saatte arvata kaksi kertaa, no, se on kännykkä. Ei ollut ennen kännyköitä. Ei ollut kännykkäpelejä ja ei ollut ADHD ongelmaa. Opettaja joutuu kieltämään kännykän räpläämisen tunnilla laskemattoman kerran. Voisi sanoa, että oppilaat eivät keskity oppimiseen ja opettajan kuuntelemiseen vaan siihen miten he saavat salaa räplätä tai pelata sitä mahtavaa peliään, josta saa niitä mahtavia pisteitä, hallelujaa. 

Paras kysymys minulle oli seiskojen fysiikan tunneilla:” Miksi me ei voida pitää jotain hauskaa näillä tunneilla?” No, eihän siihen voinut sanoa kuin, että: ”Kuule minä olen kanssasi samaa mieltä, mutta kun oppivelvollisuuslaki määrää sinua ja minua opiskelemaan näillä tunneilla.” Syvä hiljaisuus sen jälkeen ja tehtävien tekeminen jatkui, kunnes ruokailu läheni ja alkoi valitus, että emmekö me voisi jo lähteä ruokailemaan. Turha muuten kieltää, ne menivät jo.

Kyllä se niin on, että nykyajan lapset ovat viisaita. Ai, että minkä takia ovat? No sen takia että kun heillä todetaan lukihäiriö, niin he tietävät erityisoikeutensa, ja pitävät siitä kiinni. Jos asia on kiinnostava, ei lukihäiriöstä ole tietoakaan, kirjaimet suorastaan vilistävät oppilaan lukiessa tekstiä, kunnes hän huomaa opettajan innostuneen ilmeen ja lopettaa, ai niin lukihäiriö, toinen saa jatkaa.

 

Ei sitä ennen osattu opettajalle haistatella tai muuten kertoa etten minä tätä tietoa tarvitse tulevaisuudessa. Kaikkea olen tarvinnut mitä muistan opettajani sanoneen. Opettaja oli kylän moottori, joka jakoi tietoa talvisin, opetti kesällä uimakoulussa ja piti urheilukoulua. Aivan varmaan näki ketä mistäkin tulisi. Niin, ne HOIJKsit, ne ovat tulleet ja ei voi kuin ihmetellä. Terveille oppilaille tehdään sosiaalityöntekijöiden toimesta jos minkälaisia papereita ja sitten sellaiset oppilaat istuvat kuin tatit tunnilla, eivätkä kysyttäessä osaa vastata kuin että: ” En minä tiedä.”, joka ikinen kerta. Kaikkeen tottuu vai tottuuko? Tottuu, se on varma, oppivelvollisuus on niin lyhyt aika ihmisen elossa, että se vain vilahtaa paremman toivossa. Parempaa tulevaisuutta toivoen, lukekaa ja kertokaa tarinoita, niistä on apua. Tulevaisuuden toivot tarvitsevat tietoa menneisyydestä, koska heillä on synkkä ja pimeä tulevaisuus ja heitä pelottaa se.