Hikeä ja korkeakulttuuria

Otsikko ainakin lupaa paljon. Löytyykö sille katetta? Kyllä löytyy, mikäli tuo kaikki tapahtui seitsemän tunnin sisällä ja niin se vaan tapahtui. Kaikki alkoi lauantaiaamuna klo 4.15, jolloin puhelin herätti. Söin tukevasti aamupuuroa omaan tapaani maustettuna. Ensin lusikoidaan ”partajugurttia” kupin pohjalle, päälle hilloa tai pakastemarjoja ja lopuksi kuumaa luomukaurapuuroa. Että se on vain hyvää arkista aamuruokaa, jota olen nautiskellut ties miten kauan, en muista koska tavan aloitin. Päälle joimme vaimon kanssa vielä kahvit ja ei kun menoksi. Laukut ja kassit mukana parkkeerasin auton parkkihalliin ja siitä linja-autoasemalle kohti punaista Onni bussi.

 

Bussikuski nosteli laukut ruumaan ja kiinnitti tagit laukkuun, aivan kuin oltaisiin lentokoneeseen nousemassa. Tarkistustarran sain kämmenen päälle. Sisällä bussissa vallitsi aamuhämärä, vieno kuorsaus kuului kuskin penkin takaa. Onni bussissa onkin leveät punaiset nahkaistuimet, joissa pää ei retkahda taakse tyhjän päälle vaan jää tuetusti asentoon, missä todella alkaa nukuttaa, varmaankin tarkoituksella tehty. Vertailin, että tämän bussin varustus on kuin amerikkalaisesta viisikymmenluvun elokuvasta. Asetuimme paikolleen ja matka Jyväskylästä kohti Helsinkiä alkoi.

Bussi saapui Oulusta ja sen huomasi matkustajista, nuoria opiskelijoita menossa halvalla Helsinkiin. Hinta ei tosiaan päätä huimannut. Jyväskylästä Helsinkiin ja takaisin kahdelta hengeltä 36 €. Ei siis kannattanut lähteä omalla autolla matkaan ja maksaa bensaa ja parka Helsingin hinnoissa. Edessämme nuokkui tyttö jalat nostettuna penkin selkänojaa vasten. Toisella puolen matkustaja oli vallannut kaksi istuinta ja nukkui jalat koukussa. Pienuudesta on joskus hyötyä, sain todeta.

Matka meni nuokkuessa ja välillä matkaeväitä nauttien. Onni bussi tuli aivan täyteen Lahdessa, joka olikin viimeinen välipysäkki ennen Helsingin Kampin uutta bussiterminaalia, josta kävelimme kadun yli hotelli Presidenttiin laittamaan matkalaukkuja säilytykseen. Kävi niin, että huoneita olikin jo saatavilla ja saimme kirjautua sisään klo 9.30 aamulla, harvinaista. Kamat jätimme huoneeseen ja matkalle kisapuistoon noutamaan juoksunumeroa ja paitaa. Paita olikin melko tyylikäs verrattuna edellisten vuosien valkoisiin paitoihin, paidan väri oli mustikan sininen. Lisäksi saimme ison tavaroiden säilytyskassin, johon jokainen voisi laittaa vaihtovaatteet kilpailun ajaksi säilöön.

Kun kerta pääkallonpaikalla ollaan, niin shoppailua ei voi unohtaa. Itse aloin parin tunnin jälkeen olla aika haluton jatkamaan rättien hypistelyä ja päätimme lähteä torille. Kaisaniemen puistossa olikin melkoiset cembalot käynnissä, ravintolapäivä, jee. Jos jonkin maalaista ruokkijaa löytyi, mitä eksoottisemman näköisiä herkkuja ja tuoksuja. Voiton vei mielestäni afrikkalainen ryhmä, joka keskittyi sambaan enempi kuin ruokaan.

Sitten en yksinkertaisesti voinut enää vastustaa kiusausta vaan ostin lohiannoksen torilta. Niinpä niin, juoksuun oli kuitenkin aikaa kolmisen tuntia. Pitäähän sitä energiaa olla varastossa ajattelin. Vatsa täynnä lohta ja uusia perunoita aloin talsia kisapaikalle vaimon jäädessä vielä katselemaan näyteikkunoita, jonnekin Fazerin nurkille.

Hotellihuoneessa asustin itseni juoksua varten juoksuhousuilla ja pitkähihaisella paidalla, vielä lenkkarit jalkaan ja menoksi. Olin kiinnittänyt juoksunumerolapun jo valmiiksi paidan etupuolelle, mikä käänsikin hotellivieraiden päitä kummasti, että mikä kilpailu se nyt hotelissa on. Ei kuinkaan, heti ulkona huomasin muitakin samoilla vermeillä ja menohaluilla olevia kanssakilpailijoita astelemassa lähtöpaikalle. Alkuverryttelyyn en mennyt, oli jo alkanut. Suuntasin askeleet kohti harjoituskenttää. Olympiastadionille ei saanut mennä juoksemaan. Stadionin nurmelle oli pystytetty huollon ja maaliintulon telttoja ja jakelupisteitä.

Pitäähän sitä lämmitellä ennen juoksua. Niinpä kiersin harjoituskentän rataa ympäri ja tein venytteleviä liikkeitä. Kun Keski-Suomesta tänne saapuu, ei kovin monta tuttua tappaa. On niin kuin yksinäinen susi liikkeellä odottaen lauman reaktioita. Helsingissä lähtö on parasta, kaikki muu onkin sitten, no sanotaan selän puolelta. Lähdössä meitä neljäätoistatuhatta juoksijaa huudatetaan, soitetaan villitsevää musiikkia ja kovaa. Jokainen lähtöryhmä saa oman musiikkikappaleen ja kysymykset: ” Kuinka moni on saapunut Itäsuomesta? Onko Turkulaisia jne.”

Lähden ryhmässä neljä. Juuri samaan aikaan sade ja tuuli yltyvät. Lähden painamaan kantapäiden seurassa pitkin Vauhtitietä kohti Töölönlahden rantaa ja rantatietä, jossa on aina mukava juosta. Ohitan vilkaisten Kansallisoopperan. Kaksi kilometriä juostu, eikä tunnu pahalle, ylitämme rautatiesillan, joka aaltoilee juoksijamassan alla, vaikea pitää tahtia ja lähdemme kiertämään Kaisaniemen lahtea. Pieniä nyppylöitä on jatkuvasti reitillä, päällystettyä kävely- ja pyöräilytietä.

Pitkä suora radanreunaa kohti Alppilaa ja juoksu jatkuu ensimmäiselle juottopisteelle. Päätin etten tavoittele hyvää aikaa etukäteen ja vielä muista. Otan mukillisen urheilujuomaa oikeaoppisesti takimmaisesta pöydästä ja juon hitaasti kävellen. Sitten loppuu katuosuus ja alkaa hiekkatiet. Hiekkatiet ovat jalkoja säästäviä, mutta minulle ne ovat vaihtelevina osuuksina myrkkyä. Juoksen mieluimmin pelkällä asfaltilla tai pelkällä hiekkatiellä, mutta en jaksottaisina pätkinä. Olen huomannut asian ennenkin, pehmeä hiekkatie on aurinkoisella säällä pölyinen ja käy henkeen. Tosin nyt hiekkatiet ovat sateen pehmittämiä ja raskaita. Juoksemme Kivihakaan, sen metsiin. Tuuli ei haittaa kuusimetsässä ja ohitan kympin merkin ilman mitään vaivoja.

 Mitä hemmettiä, täällä on pitkä ylämäki edessä. Tätä ei ole ollut aikaisemmin, huokaan itsekseni ja yritän kavuta uuvuttavaa mäkeä tyylipuhtaasti ylös. Sykkeet nousevat huomaan, ja hiljennän menoa. Olen joutunut lähtöryhmäni häntäpäähän, osa seuraavaa ryhmää erivärisin numerolapuin pinkaa ohi kuin heittäen. Takana kommentoidaan: ”Joku on näköjään opettanut Peltsin juoksemaan.” Pitkillä vetävillä askeleilla Peltsi Peltola menee kuin hirvi ohitseni. Tutun näköinen Pikku Huopanalahti törmää eteeni. Tämä on se kuoleman paikka huonosti valmistautuneelle. Viisitoista kilometriä takana, mutta tämä lahti käy voimille. Kapean lahden molemmilla puolilla juostaan, tasainen virta juoksijoita täyttää puistomaisen lahden, joka ei tunnu loppuvan koskaan. Onneksi on juottola, missä otan banaanin puolikkaan ja vettä. Sitten terveystarkkailijan katse: ” Sinä muuten lopetat, et pääse maaliin.” Minähän jaksan, menen vaikka kontaten maaliin. Huomaan että vasen nilkka on kipeytynyt ja jalka ei vaan nouse toisen mukana. Vauhti hiipuu, kunnes näen ihmeen. Olutta jaetaan juoksijoille. Tyttö ilmoittaa kaukaa jo minulle, joka siinä yksin taaperran, että maistakaa olutta. Parkaisen sanan olutta ja ojennan kättä, otan mukillisen ohrapirtelöä ja hörppään. Maistuu muuten normi oluelle vaikka onkin nolla prosenttia alkoholia. Uusilla menetelmillä oluesta poistetaan alkoholi ja aromit palautetaan. Ei tarvitse miettiä, kelpaanko auton rattiin, niin ja alkoholittomat puna- ja valkoviinit. Nyt jaksan loppuun jos kävelen. Kurjaa todeta, että ensimmäisen kerran joudun kävelemään puolikkaalla, niin se vain vanhuus tulee. Seli, seli, aina löytyy hyviä tekosyitä.

Olympiastadionin viimeisin ylämäki ennen maratonporttia ei minulle tuo mitään nostalgisia mieleen tällä kertaa, mutta hienoa olla stadionin tartaanilla ja kuvaajien maalitauluna. Kuvat joita en muuten osta, kaveri on niissä aika tuntemattoman näköinen märkä rätti. Nostan varmuuden vuoksi kädet ylös maaliin tulessa. Saan nauhallisen mitalin ja lähden kiiruusti linkkaamaan kohti hotellia ja uusia seikkailuja. Sillä minulla on tasan tunti ja viisitoista minuuttia aikaa vetää parhaat päälle ja hilata itseni Kansallisoopperan näytökseen Aida, joka esitetään viimeisen kerran. Hotelissa käyn lämpimässä ammeessa, joka tekee taivaallisen ihanaa jaloille ja siistiydyn Aidaan. Tilaamme taksin varmuuden vuoksi, sillä kello on jo vartin yli kuusi ja näytös alkaa kello yhdeksäntoista.

Onhan tämä hieno paikka. Saimme varmaan viimeisiä lippuja, koska paikkamme sijaitsee lipan alla takarivillä. Näytöksen alussa esirippuun heijastuu tai piirtyy pyramidi, kolmiulotteisena. Vallan hienot kulissit, ollaan Faaraoiden Egyptissä, jossa sotapäällikön paikasta taistellaan kulisseissa. Voiton vei Mika Pohjonen, anteeksi Radames, joka tekee mahtipontisen valloitusretken ja rakastuu vihollisen prinsessaan Aidaan. Tässä kohtaa minulle puskee jälkihien ja hikikarpalot ilmestyvät otsalle alan voida pahoin ja tuskastun. Niin muuten tuskastuu vieressä istuva rouvakin, joka katsoo minua pahan silmällä, kuin sanoakseen, sinä häiritset minua. Päätämme mennä haukkaamaan happea. Olen kalpea kuin valloitetun kansan orjat. Oopperan vahtimestari tulee perääni ja kyselee kuulumisia. Ei ole sitten lupa mennä takaisin näytökseen ja niin nautimme suolaisen välipalan ja kahvin omassa yksinäisyydessämme. Kuulemme mahtipontisen voitonfanfaarin lämpiössä.

Rohkeasti menemme toiseen näytökseen, jonka aluksi pyydän viereiseltä rouvalta anteeksi häiriötä. Hän juttelee kanssani tovin aikaa, mukava ja ymmärtäväinen vanha rouva, joka oli itsekin menossa naisten kympille. Toinen osuus oopperaa on syytöstä ja petosta, mistä luonnollisesti seuraa ikävyyksiä sotapäällikkö Rademekselle. Loppu tuli hänelle ja rakastetulle.

 

Tallainen retkipäivä Helsinkiin vuonna 2015. Saa nähdä mitä ensivuosi tuo tullessaan.