Viime
päivien keskustelu koulukiusaamisista ja koulun roolista muutenkin
yhteiskunnassa innoittaa minua laittamaan ajatuksia paperille aiheesta ”Onko koulu rangaistuslaitos.” Melko
varmaa olisi, jos tätä asiaa oppilailta kysyisi, että vastaus olisi myönteinen.
Sen tuhat kysymystä tulisi heti ja kaikki alkaisivat sanalla miksi meidän.
Vaikka
oppilaille selittää kuinka hienosti että pakkasraja ei ylity ja on mentävä
ulos, niin silti jonkun mielestä pakkasmittari on laitettu tahallaan
aurinkoiseen paikkaan ja kännykän mukaan pakkasta on 24 astetta nyt. Selitä
siinä sitten että olette muuten yhdessä sopineet ja yhdessä hyväksyneet nämä
rajat. Sitten alkaa lapasten ja pipojen etsiminen, jota jatkuu kymmenen
minuuttia. Viimeistään eteiseen muodostuu pitkä vessajono ja kello pärähtää kutsun
seuraavalle tunnille. Mitä isot tekevät edellä, sitä pienet perässä. Esimerkin
voima on huomioon otettava tekijä.
Palatakseni
koulukiusaamiseen on ikävää todeta, että ilkeämielisyys ja välinpitämättömyys
ovat lisääntyneet. Oppilastietojärjestelmässä Wilmassa ovat omat rivit
kotitehtävien tekemättä jättäminen, huono käytös oppitunnilla, väkivaltainen
käytös ja jotain muuta. Löytyy myös aktiivinen käytös, muutos oppimisessa ja
niin edelleen. Eräs oppilas tuli jatkuvasti pyytämään uusia kotitehtävä
papereita. Entiset olivat hävinneet. Aloin ihmetellä miksi, ja syyksi paljastui
toisten oppilaiden kiusanteko. Koulumatkalla ja välitunnilla kaverin tehtävät
silputtiin siististi ja tunnin alussa naama loistaen katsottiin kuinka toinen
saa taas merkinnän. Koska tajusin tilanteen, annoin kaverille uudet tehtävät,
jotka hän meni tekemään opettajan huoneeseen ennen tuntia. Kiusaajilta hyytyi
hymy ja kiusanteko loppui.
Toinen
esimerkki oli minitietokoneet, jotka haettiin opettajanhuoneesta, minne ne
tunnin jälkeen vietiin lataukseen. Paitsi kun oppilailla oli ruokatauko ja
kiire ruokalaan, eräät pyysivät luvan käyttää omaa älypuhelinta. He siis
pääsisivät nopeammin ruokailuun kuin muut. Siitä kehkeytyi jos jonkinlaista
säpinää koneiden palautuksen myötä. Aluksi riskattiin opettajaa viemään
tietokoneet, mutta kun se ei onnistunut, jätettiin kylmästi koneet lojumaan
pöydille. No nyt tuli merkintä taas niille jotka sen tekivät. Seuravana päivänä
kamala paliikki siitä, että kuka jätti ja kuka ei jättänyt konetta. Tässäkin
olin huomaavinani että ilkeämielisyys nosti päätään.
Mistä
ilkeämielistä käyttäytymistä opitaan? Suomalainen on hieman kateellinen toisen
menestymiselle, eikä osata olla kannustavia. Rangaistusmerkinnät ruokkivat
ilkeämielisyyttä ja lisäävät luokan kahiajakoisuutta. Oma mielipide on myös,
ettei työelämässä enää kiltit pärjää. Ei, siellä pärjäävät ne jotka ovat
nokkelia ratkaisemaan ongelmia ja tekemään yhdessä asioita. Tekemään yhdessä
asioita tarkoittaa sitä että joukko pystyy sopuisasti määrittelemään yhteisen
päämäärän ja pyrkimyksen ja joustavasti jakamaan työtehtävät päämäärän
saavuttamisen hyväksi. Silloin se porukan heikoinkin saa sen oman tehtävän ja
voi olla ylpeä osallisuudestaan.
Paljon
on puhuttu nuorten syrjäytyneisyydestä. Teineille ovat kaverisuhteet hyvin
tärkeitä ja en lähtisi niitä koulussa rikkomaa määräämällä oppilaan istumaan
jonkun muun kuin kaverin vieressä sen vuoksi, että eivät sitten keskustele
tunneilla. Sehän on kuin osoittaisi, että tuossa oppilaassa on jotain vikaa,
sen pitää mennä etupenkkiin. Parhaat työtulokset tulevat tutussa seurassa,
seurassa jossa pelataan ja tunnetaan toinen. Huomasin että oma järjestelmäni
tuotti ns. kilteille oppilaille vaikeuksia, koska opettaja oli määrännyt heidän
viereen ns. häirikön rauhoittumaan. Kilteille kaverin löytäminen tuotti
vaikeuksia ja alkoi tasapainoilu kuka kenenkin kanssa istuu. Ratkaisin asian
laittamalla pöydät jonoon, jolloin kaikki istuivat jonkun vieressä. Oli muuten
helppo valvoa tehtäviä kiertäen keskellä.
Ei koulu
ole mikään rangaistuslaitos vaan paikka jossa oppimisympäristössä kehitetään
taitoja tulevaisuutta varten. Joustava luotettava käytös kanssaihmisiä kohtaan
parantaa työskentelymotivaatiota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti