Novellianalyysi, Tuula-Liina Varis, Muotokuvamalarin tytär

  Nuket

 

Lapsuuden pihapiirin kuvauksessa Nuket kertoja kertoo tarinaa itsestään ulkopuolisin silmin (Ekstradiegeetti/homodiegeetti). Asuintalon vinttikammari oli kahden tytön Leenan ja Millan paikka, missä he saivat leikkiä. Vintille oli kasattu vanhoja vaatteita matonkuteiksi. Novellin alku kuvailee miljöötä hyvinkin tarkkaan. Sitten löytyy jo muutossa kadonnut nukke ja se tuo lapsuuden voimallisena kertojan mieleen.

Kerronta kulkee eteenpäin hän‒ muotoisena. Millan tunteita käydään läpi nuken löytymisen yhteydessä. Nukke katosi muutossa isosta kauniista punaisesta talosta rumaan taloon, jossa ihmisten kiukkuiset äänet kuuluivat läpi seinien. Näkökulma on Millan näkökulma. Milla tuntee surua menneeseen aikaan. Katsotaan vanhaa valokuvaa, jossa neljä lasta istuu punaisen talon pihanurmella nuket sylissään, paitsi Millan räsynukke, joka lojuu maassa, vain toinen käsi on Millan kädessä.

Suora kerronta etenee Millan kasvaessa lapsesta murrosikäiseksi ja nuoreksi äidiksi. Milla menee uudelleen naimisiin ja kertoo muutosta maalle, kuinka siellä korjataan ja rakennetaan sen minkä pystytään, jatkuvassa rahapulassa.

Henkilökuvausta on novellissa vähän, jopa niin vähän että tulee tunne ujoudesta. Milla tykkää askarrella myös aikuisena nukkekoteja. Rakentamista kuvataan erityisellä innolla. Milla yrittää hallita elämäänsä niin kuin hän hallitsee nukkekotia, mutta ei onnistu. Aina tulee joku isosisko tai muu, joka määrää ja maanittelee asiat oman mielensä mukaan. Itsensä toteuttaminen kuvataan Millan haluna tehdä nukkekoteja. Se on sitä, mihin muut eivät anna hänelle teko-ohjeita. Kunnes muutetaan taas ja nukkekoti jää autotallin nurkkaan. Millan mies rakennuttaa Millalle nukkekodin vanerista, mutta se nukkekoti jäi Millalta sisustamatta. Eihän se enää Millasta omalle tuntunut.

Dialogia esittävät tytöt ja tyttöjen äiti. Tytöt keskustelevat novellissa omalla lapsen äänellä. Turun murre vilahtaa yhdessä dialogissa: ”Kyl onki krooksittu.” Krooksittu sanana jää minulle vieraaksi, mutta ajattelen sen liittyvän nuken ommelten työn jälkeen.

 Novellin jännitteitä ei mitenkään korostetusti tuoda ilmi. Tietynlaista pelkoa lapsen silmin on tyttöjen leikkiessä vintillä, jolloin piti puhua hiljaa, ei saanut häiritä vanhempia.

Jokaisen nuken tulo, ilmestyi se elämään millä tavoin hyvänsä, herätti Millassa hurjan haaveen, toivon jostakin rakkauden tapaisesta tunteesta. Ja kun nuket lähtivät pois, hylättiin tai hukattiin tai miten tahansa, tuli vähäksi ajaksi tunne kuin olisi itse tullut jätetyksi. Ja kuitenkin nukkien tunteet olivat täydellisesti Millan vallassa. Miten hän olisi voinut luottaa ihmisiin, joiden tunteet olivat heidän omassa vallassaan, arvaamattomia? Miten hän olisi voinut luottaa aikuisiin ihmisiin, joiden armolla eli?

 

Tekstistä voidaan tehdä johtopäätös, että Milla saattoi olla lapsena vanhempien heikolle huomiolle jätetty. Ehkä aikuiset elivät oma elämäänsä ja lapset omaansa. Jonkinlainen turvattomuuden ja luottamuksen puute saattoi johtua lapsuudesta, mikä sitten heijastui Millan myöhempään elämään, lukuisine avioliittoineen. Jään miettimään oliko kertoja rehellinen mainitessaan punaisen ihanan talon puutarhoineen. Valokuvassa Millan katse oli suuntautunut muualle. Oliko jokin henkilö, jota Milla pelkäsi? Oliko punainen ihana talo sittenkin se ruma ja ahdistava talo, sillä siellä ei leikitty vintillä?

 

       Oton kummipoika

Tässä toden tuntuisessa novellissa, joka aukeaa kuin filmi lukijan eteen, Marko, hulttiokummipoika, joka on ikään kuin adoptoitu lapsettomalle parille Kaarinalle ja Otolle, saapuu tervehtimään pariskuntaa heidän maaseutuasuntoon. Novellin kertoja on ulkopuolinen, mutta kertoo tarinaa itsestään (Ekstradiegeetti/homodiegeetti), Kaarinan näkökulmasta. Henkilöitä on novellissa kolme Otto, Kaarina ja kummipoika Otto.

Suoraa kerrontaa mahtuu illasta aamuun melko vähän. Marko saapuu neljä tuntia sovittua aikaa myöhemmin paikalle. Otto on lämmittänyt saunan kolmesti siihen mennessä. Seuraavaksi Otto ja Marko menevät saunaan ja tulevat sieltä pois, antaen Kaarinalle vuoron. Istutaan pihakeinussa ja grillataan, mennään nukkumaan ja herätään yöllä järveltä tulevaan Markon huutoon. Markon vene on kaatunut ja Marko käydään pelastamassa vedestä. Aamu-uinnin jälkeen Kaarina istuu laiturille.

Novellissa kuvaillaan sitä, miksi Markosta tuli Otolle niin tärkeä henkilö. Markon isä Aarno oli ajanut itsensä hengiltä ja Otosta ja Kaarinasta oli tullut Markon sijaisvanhemmat. Myös Markon elämänvaiheita kuvaillaan. Markolla oli nyt nelikymppisenä takanaan eroon päättynyt avioliitto. Markolla oli lukuisia määriä muita naissuhteita. Edellisestä naisesta ei luovuttu ennen kuin uudesta oli tukeva ote, semmoinen saattaen vaihdettava, Kaarina oli sanonut Otolle. Markon luonnetta kuvaillaan hyvin herkäksi, mutta toisaalta hän osaa käyttää tilanteita hyväkseen ja on eräänlainen siivelläeläjä. Otto ja Kaarina ovat Markolle kuin pankki, jonka puoleen hän kääntyy hädän hetkellä. Marko on kietonut Oton pikkusormensa ympärille melko vahvasti. Hän puhuttelee Ottoa rakas Otto‒ isäni ja saa läpi kaikki kotkotuksensa.

Dialogi paljastaa Markon tunnepuolen sitoutumisen asteen sijaisvanhempiinsa. Aluksi kaikki on ihanaa, hauska tavata, tervetuloa, mutta pian alkaa painostus ja oman edun tavoittelu. Kaarina saa kuulla Markon äänen kiristyvän heti voileipien laitossa, Ja niin tuhat kertaa kun niistä on puhuttu. Kaarinan unohdettua ettei Marko voi sietää kylmiä savustettuja muikkuja ja juustoa. Marko pyytää päästä asumaan väliaikaisesti Oton ja Kaarinan luo, mutta Kaarina antaa aluksi kielteisen vastauksen. Tästä Marko vihastuu ja laukoo sanoja.

‒ Mitä helvettiä? Mitä meinaat? Teillä on se ylimääräinen huonekin.

‒ Ei se ole ylimääräinen. Se on meidän yhteinen työhuone.

‒ Mihin te muka työhuonetta tarvitsette, eläkeläiset?

‒ Tarvitaan vaan.

‒ Otto kyllä jo lupasi, etkö luvannutkin, rakas Otto‒ isäni?

Markon käytöstä voisi kuvailla dialogin perusteella teini-ikäisen pojan kiukutteluksi ja sitä se onkin. Lopuksi hän laukaisee totuuden ajatuksistaan myös Otolle ‒ Syö persees, kusipää, raukkis,ja jättää sijaisvanhempansa, nappaa puolikkaan punaviinipullon ja juoksee aittaan. Kiittämättömyys on ollut maailman palkka Otolle ja Kaarinalle, mikäli puhutaan Markon käyttäytymisestä heitä kohtaan. Marko juo alkoholia liikaa, eikä pysty enää reflektoimaan oma käyttäytymistään. Mielipaha ilmestyy pienimmästäkin vastoinkäymisestä kuin postinjakaja postilaatikolle. Alkoholi ei tuo kuin hetkellisiä hyvänolon tunteita, jotka loppuvat mielipahaan ja masennukseen.

Edellä kuvattua kohtausta voidaan pitää myös konfliktina, joka kaipaa ratkaisua. Ratkaisu tulee seuraavan yön ja aamun tapahtumista. Marko ottaa yöllä veneen ja onnistuu tippumaan siitä veteen ja aloittaa huudon, joka herättää Oton ja Kaarinan. Otto ryntää aamutakkisillaan pelastamaan Markon lähes jalkaisin rantavedestä. Kaarina kiikuttaa paikalle huopaa ja konjakkipulloa. Käenpoika saa lopulta pikkulinnuilta hoivaa ja tahtonsa läpi. Aamulla Kaarina myöntyy Markon pyyntöön saada muuttaa asumaan heidän luokseen. Ratkaisuun on vaikuttanut yölliset tapahtumat ja vuosia jatkunut Oton ja Kaarinan pelko siitä, että Marko yrittää taas itsemurhaa.

Aamu-uinnin jälkeen hän jäi istumaa laiturille. Kauempana lahdella kaksi lokkia laskeutui veteen ja jäi kellumaan valkoisina ja keveinä kuin paperitaitokset. Hetken päästä niiden rinnalle laskeutui kaksi pienempää ja harmaampaa lokkia: lapset. Kauempana ui kuikkaperhe: vanhemmat ja yksi pikkuruinen vielä tasaisen ruskea ja pörröinen poikanen. Ne eivät uineet peräkkäin vaan rinnakkain, poikanen välissään. Vanhemmat kaitsivat sitä valppaasti päätään vaaraan varalta eri suuntiin käännellen. He olivat seuranneet sydän sykkyrällä samanlaisia kuikkaperheitä koko edellisen kesän, pienokaisen pärjäämistä, ainokaisen. Ettei vaan hauki vie, ei petolintu. Hitaasti pieni pallo varttui, kasvoi kuikan näköiseksi, itsenäistyi. Pian se uskalsi erkaantua kauemmas vanhemmistaan, sukellella oma-aloitteisesti.

Novellin teema koskettaa arkisuudessaan ja surullisuudessaan. Luonto kasvattaa sanotaan. On monia vaaroja, joista on selviydyttävä. Kaikki lapset eivät siitä kuitenkaan selviä puhtain paperein, ei vaikka vanhemmat kuinka pitävät silmällä ja yrittävät kasvattaa. Onko se kuitenkin jonkinlaista jatkumoa sukupolvesta toiseen?

 

  Muotokuvamaalarin tytär

Kirjan nimikkonovelli on surullista luettavaa. Kuolema on lähellä lähes joka sivulla. On syöpää ja pitkälle edennyttä alkoholismia. Kerronta etenee yksikön ensimmäisessä persoonassa. Muotokuvamaalari, jonka nimeä ei mainita kertoo minä‒ muodossa elämästään sekä menneestä, että nykyisestä. Kuka on novellin kertoja? Onko hän osallisena tekstissä vai kertooko hän tarinaa ulkopuolisena tarkkailija? Päädyn minä‒ muotoiseen suppeaan ei kaikkitietävään kertojaan. Kertoja antaa muotokuvamaalarin kertoa tarinan omasta näkökulmastaan. Eli kertoja on jollain tavalla sisällä tarinassa, mutta ei osallistu (Intradiegeetti/Heterodiegeetti), ehkä kertoja on ottanut minä‒ muotoisen roolin itselleen miehen muodossa.

Miljöö on Helsinki, jonka katuja maalari kävelee ja huomaa poliisin ottavan talteen juopuneen naisen kadulta. Maalari säpsähtää kun huomaa talteen otettavan naisen olevan oma tyttärensä ja kiirehtii paikalta pois ateljeehen, jossa maalaa muotokuvia.

Hän pohtii elämäänsä ja syyttää itseään siitä kun läheiset kuolevat toisensa perään. Elina, hänen ensimmäinen vaimo oli kuollut tyttären ollessa kuusi vuotias ja nyt kuolemaa teki Elsa, hänen toinen puolisonsa. Sairasta ja väsynyttä Elsaa kuvaillaan istumassa sohvalla puoli-istuvassa asennossa, jalkojen päällä vaaleanvihreä villahuopa ja hartioilla shaali. Kuvaus on totuudenmukainen. Sytostaattihoidon aikana henkilö tuntee väsymystä ja häntä kylmää, ei pelkästään pelko kylmää sielua vaan ruumis väsyy ja sen pitää levätä, kerätä voimia.

Takautuvasti kerrotaan Elinan sairaudesta ja matkasta kohti kuolemaa. Maalari ja tytär turvautuivat lohtua etsiessään toisiinsa ja tytär jäi nukkumaan äidin sänkyyn. Kunnes konflikti saapuu paikalle. Elsan tulo maalarin elämään karkotti tyttären ja tytär tunsi itsensä hylätyksi. Siitä alkoi tyttären alamäki, joka ei näytä loppuvan, ei sitten millään, kunnes maalari löytää Elsan kuolleena ja menee ilmoittamaan siitä tyttärelleen, ei vastausta, mutta ovisummeri surahtaa ja ovi aukeaa. Konfliktin ratkaisu jää piiloon. Tukeutuvatko isä ja tytär toisen kerran toisiinsa, ikään kuin palaavat menneeseen, ennen aikaa Elsan vai jatkuuko tyttären alamäki, se jää novellissa piiloon.

Dialogissa Elsan kanssa maalari ei paljasta syytä, miksi hän ei pystynyt toimittamaan sovittua asiaa kaupungilla. Toinen dialogin esittäjä on Elina, joka ei anna syövälle periksi vaan raivoaa ja yrittää sillä tapaa saada voimaa taakseen voittaa raivoavat syöpäsolut. Myös tyttären viha purkautuu Elsaa kohtaan dialogeissa, ‒ Tässä saatanan lävessä ei saisi edes tunteitaan näyttää, hän rääkyi. Lopuksi maalari tunnustaa väsyneelle Elsalle, että oli nähnyt tyttärensä juopuneena poliisien seurassa. Elsa yrittää lohduttaa malaria.

‒ Et sinä sille mitään voi. Itse sen on elettävä joka ikinen sekunti elämästään, vaikka se kuinka tappelisi vastaan.

‒ En perkele voikaan. Enkä edes yritä.

Miksi tämä tarina on laitettu kirjan nimeksi? Onko kirjoittaja halunnut kunnioittaa jotain tai pyytää anteeksi, mene ja tiedä. Aivan kuin Jari Tervon kirjoissa on pääosassa yhteiskunnan laitapuolen kulkijat, niin tässäkin osittain. Laidalle on helppo mennä, mutta sieltä on vaikea päästä keskelle. Maailma pyörii kuin lastenpuiston vaakakaruselli, hyppäät kyytiin ja potkit vauhtia jotta muut tipahtaisivat kyydistä, mutta jos et itse tajua mennä keskelle, keskipakoisvoima heittää sinut auttamattomasti ulos laidalta.

Massajuoksutapahtumassa

Mikä näissä massajuoksutapahtumissa oikein kiinnostaa? Onhan se ihme, jos puolimaratonin jälkeen ihminen huudahtaa, että kyllä teki hyvää ja linkuttaa pois tuijottaen osanottomitalia kouran pohjassa. Mutta näin se vaan on ja sen myös todistaa monituhatpäinen joukko kanssajuoksijoita.

 

Ei minun pitänyt innostua juoksemaan lujaa viime viikonloppuna Savonlinnassa. Olin omasta mielestä lyönyt harjoitukset laimin jo useita viikkoja, vain kerran viikossa lenkille. Toitotin vaimolle, että kunhan maaliin pääsen, niin hyvä on. Annahan olla, kun juoksuaamu valkeni, kyllä tuntui kehossa, että nyt lähtee. Perhosia vatsanpohjalla, tankkaat puurolla ja vedät nestettä sisään, että tunnin päästä saa käydä tyhjentämässä. Ajat kuin viimeistä päivää kilpailupaikalle. Pitää keritä ilmoittautumaan, valistat vaimoa ajaessasi ylinopeutta. Nopeasti auto parkkiin ja kamat kantoon, missä se ilmoittautuminen nyt on? Siinä ilmoitusjonossa se tunne tulee. onhan täällä muitakin ja miten hyväntuulista porukkaa on taas lähdössä juoksemaan. Monilla isillä ja äideillä ovat lapset ja puoliso mukana. Lapset kärttävät karamelleja ja pitäähän niiden saada ostaa. Itse hankin uudet juoksusukat kun halvalla saan. Laitan ne heti jalkaan, joo hyvälle tuntuvat.

 

Porukkaa on lähtöpaikalla kuin sen entisen Egyptin miehen hautajaisissa. Verrytellään, juostaan malliksi pieniä spurtteja, nostellaan polvia ja venytellään. Näkyykö tuttuja? Tuolla on HCR‒ paita päällä, on varmaan kova menijä. Viisi minuuttia lähtöön kuulutus iskee alitajuntaan, pitääkö vielä käydä vessassa? Asetutaan esilämmittelyä varten jumppaan. Trainers for you on tullut pitämään jumpan. Juostaan eteen pieniä pyrähdyksiä ja tullaan kävellen takaisin. Sitten edetään kylkimyyryä ja kävellen takaisin. Lopuksi nostellaan ja kierretään molempia jalkoja vuoron perää. Lähtöön minuutti, nyt parhaat kaivaa jo kuoppia lähtöviivalla. Itse asetun tyttöjen taakse, ne kuitenkin aloittavat rauhallisesti. Mies ilmestyy lähtijöiden sivuun starttipistooli koholla,Pam ja koko lössi aloittaa matkanteon yhtä aikaa, noin viisisataa juoksijaa saapuu tiukkaan käännökseen, pientä ruuhkautumista, ei parane astua toisen kannoille, hyvin selvittiin. Lähdetään painamaan sataman viertä myöten kohti Olavinlinnaa, kukaan ei onneksi horjahda veteen. Hienot on maisemat, savutaan torille, porukat kannustavat ja taputtavat käsiään. Tutut huomaavat ja antavat henkilökohtaista kannustusta ‒ Hyvä Marjoo, hyvin menee.

 

Viidessä kilometrissä tankataan urheilujuomaa ja vettä. Itse kävelen ja otan molemmista mukeista juomaa, ja taas menoksi. On muuten ihme ettei kipua tunnu oikean jalan kantapäässä. Kantapää oli vietävän arka toissa päivänä. Kilpailujännitys on tietysti nostanut kiputasoa ylös. Juostaan pitkin purjevenesataman rantaa, pieni vastatuuli tuntuu pahalle, mutta hienoja ovat veneet Saimaalla. Muutama isokin purjevene lilluu satamassa, ovat tulleet katsomaan oopperaa varmaan. Jysähtää mieleen, että ensi vuonna lyödään kaksi kärpästä yhtä aikaa, ensin puolimaratonia ja illalla oopperaan.

 

Tasaista on, ei vielä isoja mäkiä. Saavutaan 17 km:n kohdille tankkauspisteeseen ja tempaisen mehumukin pöydältä ja hörppään puolet sen sisällöstä, aa roskis, heitän puolikkaan mukin suoraan puolillaan Gaitorail‒ juomaa olevaan tonkkaan. Ei kait sitä kukaan nähnyt ja lisään häpeää tuntien vauhtia. Mutta vauhti loppuu pitkään ylämäkeen, eikä vain yhteen mäkeen, eihän tästä tule nyt mitään, mäen jälkeen pitää tulla alamäki vaan tuleekin toinen ylämäki. Perhana, hammasta purren vaikka Siinaille, periksi en anna. Kolmesataa metriä ennen maalia toimitsija kertoo sen hetken ajan ‒ kolme minuuttia kahteen tuntiin, vielä kerkiää alle kahden, lisään vauhtia, minkä nyt jaksan ja saavun maaliin. Mikä ihana tunne taas kerran.

Lomatunnelmista

Mikähän meitä maalla syntyneitä 50‒lukulaisia riivaa kesäloman vietossa? Kunnon kesäloma ei ole mikään loma ilman A4: n mittaista työlistaa. Asiaa kannattaa hieman pohtia. Olemmeko niin sinisilmäisiä, että pienikin ärsyke laukaisee työvietin? Vai kolkuttaako protestanttinen työmoraalin kello tekemättömän lomapäivän jälkeen? Jos naapurilla on kesämökin pihaan rakennettu kesäkeittiö, niin onhan se meille myös saatava, ettei aina tarvitse tulla kehumaan, kuinka maukkaita muurinpohjalettuja vaimo oli tehnyt. No huh, huh, meinaa jo nyt hiki nousta pintaan, kun ajattelee miten paljon jäi lomalla tekemättä.

Ei ollut totta, varsinaisia laiskottelupäiviä ei muuten ollut. Jos satoi vettä, se tiesi shoppailupäivää, tai sitten puunattiin sisätiloissa lattioita tai siivottiin varastoja ja väiteltiin siitä, mitä saa heittää roskiin ja mitä ei. Sota‒ajan elänyt polvi kun osaa laittaa kaiken talteen, jos vaikka joskus tarvitaan teemalla. Kannat kaikki haljenneet porsliiniastiat mäkeen ja huomaat seuraavana päivänä, että siinä ne taas ovat vanhoilla paikoillaan, kuin tatti. Löytyihän niitä aarteitakin. Ihmeteltiin aittarakennuksen perkaamisen yhteydessä orsilla riippuvia koipussiin pakattuja vaatteita, että mikä ihme tämäkin musta pieni pusero mahtaa olla. Selvisi, että isovanhemman kirkkopusero se oli vuodelta 1912. Samoin kuin kartiomainen halkaistu puunkappale, josta ei tehty polttopuuta. Se oli puolestaan hattupuu, jota käytettiin kolmekymmenluvulla, kun kaikki tehtiin itse, jopa hatut. Ei siis pelkkää pölyn nielemistä sadepäivänä aitassa, vaan katsaus historiaan. Turhaa työtä, koska vanhemman polven säilytysvimma vuoksi saman siivouksen saat tehdä ensi kesänä, jos tulee sadepäiviä ja niitähän Suomen suvessa riittää.

Tuleeko työvimma kesäloman konflikteista? Mikäli suku on koolla, väitän, ettei väittelyltä voi välttyä. Yleensä ristiriidat asioista alkavat jo aamiaispöydässä. Sisarusten väliset keskustelut ovat hedelmällistä kuultavaa sille jonka ne työt pitää sitten pääasiallisesti tehdä. Valitettavasti se miten jokin pienikin asia saatetaan tehdä vaikeaksi, sattuu kesälomalla. Onko sitten niin, että sisarusten ollessa yhdessä kaivellaan vanhoja ja oletetaan, että homma jatkuu aikuisenakin samalla tapaa kuin lapsuudessa? Piti saada muurinpohjalettuja. Tuumasta toimeen ja aukaistaan netti. Joo, meiltä löytyy vanha muurinpata, joka on käyttämättömänä maannut rannassa jo kolmekymmentä vuotta. Ja ei kun riskit miehet vierittämään sadan litran muuripata jyrkkää mäkeä ylös pihaan. Tämän jälkeen alkaa väittely siitä, millaisen alustan pata vaatii, minkä jälkeen riskit miehet hakevat vanhoja säilytykseen laitettuja tiiliä kasan ja alkavat sommitella padalle petiä. Vaimoväki lähtee luottavaisin mielin valmistamaan lettutaikinaa. Ehkä se oli onnistunein asia kesälomalla 2013. Ne olivat niin hyviä, että varmasti mainitsen naapurille ja näytän heille lettupataa.

Entä marjat, nehän pitää kerätä talveksi pakkaseen. Vaikka entisetkin ovat vielä syömättä, uusia marjoja pitää saada. Soittokierros sukulaisille, mistä löytyy mustikoita, onko vattuja? No hemmetti, minähän tulen sinne poimimaan niitä. Hirvittävä kilpajuoksu metsään, rohmulla poimitaan marjat ja roskat samaan sankoon, kyllä ne joku siivoaa. Ei ole säilytysrasioita, pitää käydä kyläkaupassa ostamassa taas uudenväriset rasiat tälle marjavuodelle.

Viimeinen, muttei vähäisin lomaan kuuluva asia on lomakunto. Talvella tuli päätettyä, että sitten kesälomalla minä lenkkeilen joka päivä. Herään aamulla kello kuusi ja hilpaisen kympin ennen aamiaista. Ei herännyt, ei sitten millään. Siitä jäi pieni stressinpoikanen, etten saanut itseä niskasta ylös.

Että kyllä oli taas ihana loma. Vielä kun jaksaisi töihin mennä.

All Inclusive

Tulin juuri Rhodokselta. Juhlimme vaimon kanssa kolmekymmenvuotista taivaltamme. Varasimme loman pareille tarkoitetusta hotellista, jossa oli myös mahdollisuus ottaa All Inclusive- vaihtoehto. Emme tosin tällä kertaa varanneet kuin puolihoidon. Näin jälkeen päin jäin miettimään, valitsinko oikean vaihtoehdon?

Puolihoidon lisäksi All Inclusive tarjoaa lounaan, juomat ja välipalat. Vaihtoehdosta maksaneet asiakkaat rengastetaan vastaanotossa rannekkeella kuin orjat. Lisähintaa kertyi All Inclusive vaihtoehdolle 42€/pv. Eli kun lounaan hinnaksi oli laskussa laitettu 25€ jää juomille ja välipaloille hintaa 17€/pv. Helppo homma suomalaiselle, jos kerran olut maksoi 4,50€ ja drinksut 8,50€ ylöspäin. Ei siis tarvitse paljon panostaa että jäät omillesi. Ja sen huomasin jo ensimmäisenä iltana kun katselimme Ill Divoksen ohjelmaesitystä allaspaarin läheisyydessä. Tunsin syvää myötähäpeää brittilästä seuruetta kohtaan. Itsekkin aluksi epäilin juomien alkoholipitoisuutta, mutta kyllä niissä jytyä oli, sen britikin huomasivat noin kymmenen drinksun jälkeen, kun fysiikan lait astuivat kuvaan mukaan. Aluksi kaatui seurueen leidin tuoli. Lady ja tuoli saatiin pystyyn, pientä lasinsirpaleiden keräystä. Seuraavaksi heitti kupit herra ja siinä vaiheessa nousimme viereisestä pöydästämme ja poistuimme paikalta. Tosiaan All Inclusive tarkoitti tarjoilijoilla sitä, että aina kun pyydetään lisää se annetaan.

Meidän valitsemaan puolihoitoon verrattuna en huomannut mitään eroja palvelussa tai käytännön työssä. Tarjoilijat kirjoittivat kaikille laskun ja merkitsivät vain laskuun ruksin, joko puolihoidon tai All Inclusive vaihtoehdon kohdalle. Puolihoidon lasku maksettiin kirjautuessa ulos. Eli rahaa ei käytetty palvelujen yhteydessä. Ajallisesti ei siis eroja.

Aamiainen, lounas ja päivällinen ovat nykyisin sen verran monipuolisia, että aamiaisella pärjää hyvinkin iltapäivän puolelle. Ja mikäli ottaa retkipäiviä tulee retkillä nautittua juomia ja välipaloja muutenkin. Paikalliset yrittäjät ovat hyvinkin mielissään jos heidän palveluja käytetään.

Lopputulos oli että puolihoito tuli meille kahdelle 375€ halvemmaksi. Kiloja tuli silti lisää kaksi viikossa, eikä ollut jano tai nälkä. Matkamme oli onnistunut, paitsi nyt pientä ihon hilseilyä, joka kuuluu pohjoismaiseen auringonottoon.

Minustako opettaja

Peruskiveä opettajuuteen on nyt muurattu kaksi kuumaa päivää Tampereella. Ensimmäisten päivien perusteella voisin kertoa huomioistani seuraavaa:

·         opettajat ovat kovaäänistä porukkaa

·         opettajat ovat huumorintajuisia

·         opettajat ovat lahjakkaita

·         opettajat ovat luovia

·         opettajat ovat sosiaalisia

 

Voisi päätellä ettei tullut ikävä oppitunneilla. no ei kerinnyt tulla, sillä touhua ja tohinaa tuntuu riittävän ja uusia mielenkiintoisia asioita. Odotan kauhulla, mitä kaikkea tässä joutuu tekemään ja olemaan valmis tekemään seuraavien 1,5 vuoden aikana.

 

Uusi opetussuunnitelma oli tietenkin tehty pienemmälle budjetille ja tunteja oli vähennetty ja itsenäistä otetta asioiden selvittämiseen lisätty. Mutta siihen on menty lähes joka puolella. Sinulle ei sanota mitä sinun on tehtävä, vaan sinä otat selvää itse mitä sinun on tehtävä ja saat siihen tukea. Se on vähän kuin tosi-TV ohjemassa, jossa ryhmä heitetään viidakkoon ja annetaan selvitä siellä mahdollisimman vähän ryhmää ulkoa päin tukien.

 

Osallistuva pedagogiikka on tämän päivän sanahirviö opettajaopiskelijoille. Siinä perimmäisenä tarkoituksena on tukea sisältöjen, menetelmien ja toimintakulttuurien kautta opiskelija omaa identiteetin kasvua opettajaopiskelijana. Tahtoo tarkoittaa sitä että yritä edes olla aktiivinen ja osallistuva, vaikka et saisikaan ääntäsi kuuluville siinä kaikki yhtä aikaa puhuvien opettajaoppilaiden laumassa.

 

Aikavarkaista varoiteltiin jo toisena päivänä, eli kuinka paljon aikaa menee joutavaan höyrötykseen ja tapoihin, joista pitäisi päästä irti. No, se selviää kun päästään itse luokkahuoneeseen ja nähdään todellinen tilanne, miten tehokkaasti luokkaa pääsee opettamaan. Opettajat ovat sosiaalisia eivätkä pidä kynttilää vakan alla, näin ainakin asiat esitettiin. Kaikki tieto on kaikkien käytettävissä.

 

Kaiken lisäksi aloitin yrittäjyyteen valmentavassa ryhmässä. Ryhmä on ensimmäinen Suomessa ja koulutuksen tavoitteena on edistää yrittävyyttä ja yrittäjämäistä toimintaa opettajien keskuudessa. Yrittäjämäisen toimintaotteen tarkoitus on selvitä paremmin tässä epävarmassa ja muutoksia muutosten perään sisältävässä yhteiskunnassa. On totta että opettaja ei voi sulkea silmiään ympärillä pyörivältä yhteiskunnalta. Ei, opettajan on oltava suorastaan pyörteen keskiössä haistelemassa tulevia virtauksia. Hänen tulee olla moottori, joka vie asioita oikeaan suuntaan. Katsotan nyt minkälainen moottori saadaan. Diesel on kestävä ja turbon kanssa kilpailee vauhdikkaasti. Riippuu tietysti, millaisella radalla joudutaan ajelemaan ja millaisessa ruuhkassa.

Lehtijutunyhteisö

maanantai 4. helmikuuta 2013

Lehtijutunyhteisö

Asuuko meissä kaikissa pieni toimittaja?

Perinteinen käsitys lehtijuttuja kirjoittavista toimittajista oli vuosikymenniä sitten seuraavanlainen tarina. Kun kaupungissa tapahtui jotain juhlallista tai muuta merkittävää, tähtireportteri riensi paikalle vaaleanharmaassa popliinitakissaan mukanaan kirkassilmäinen valokuvaaja. Tämä tapahtui uteliaan ihmisjoukon seistessa päivittelemässä mitä milloinkin.

Vaan kuinkas on nyt asiat? Jos maailmalla tapahtuu hirveitä, niin johan on paikalla ollut turisti kerinnyt ottamaan känykkäkameralla autenttista kuvaa tapahtumasta. Ja tieto leviää hetkessä internetin välityksellä maailmalle. Hyvä että leviää. Paikallisia toimittajia olisi tuskin päästetty paikanpäälle valtaapitävien viranomaisten toimesta. Valitettavasti näitä kriisipesäkkeitä riittää, niin Euroopassa, Lähi-idässä kuin Aasiassa.

Toisaalata kyllä kotimaassakin tapahtuu. Talvivaaran avokaivoksen ympäristö olisi ehtinyt pahasti pilaantua, elleivät aktiiviset luontoihmiset olisi alkaneet kirjoitella aiheesta mielipidekirjoituksia ja blogeja lehtiin ja nettiin. Jonkinmoisen mediamyllytyksen seurauksena asiota päästiin korjaamaan. Viralliset maakunnan toimittajatkin tekivät työtään haastattelemalla maakunnan päättäjiä, jotka ilmoittivat, ettei mitään lainvastaista ole tapahtunut.

Hanna Nikkanen on tutkiva toimittaja ja saanut Euroopan komission journalistipalkinnon sekä tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon. Hän kirjoittaa viimeisimmässä teoksessaan, Verkko ja vapaus 2012, millaista on hyvä digitaalinen elämä. Kirjassa selvitetään Kiinan, Egyptin ja Islannin tapahtumia digitaalisen viestinnän näkökulmasta. Hän toteaa, että olemme saapuneet digitaalisen teknologian kehityksen murroskohtaan. Valvonta ja kontrolli ovat lisääntyneet verkossa. Puolet maailman kahdesta miljardista netinkäyttäjästä elää maissa, jotka jäävät lehdistön vapausindeksin puolivälin alapuolelle.

Palataan toimittajaan ja hänen työhönsä. Jos minulta kysyttäisiin: "Tykkäätkö Helsingin Sanomien uudesta ulkoasusta"? Vastaus olisi myönteinen, jos minulta kysyttäisiin samaa asiaa iltapäivälehdistä, sanoisin että roskaa täynnä. Kiitos vanhojen päättäjien, ettei meillä ole kuninkaallisia Suomessa. Toimittajat ja valokuvaajat väsäisivät juttuja heidän perillisten edesottamuksista ja juorulehdet repostelisivat niitä viikkotolkulla.

Mutta onhan meillä aiheita antavia politikkoja ja julkkiksia, joista saadaan kyhättyä pikaisesti juttuja. Ja viimeisin toimittaja työtä auttava helpotus on sallia yksityisen Facebooksivuston käyttäminen julkisena tiedonlähteenä. Toimittaja voi istua toimistossa lukemassa Facebookia ja harsia jutun kasaan. Ja taas nousi lehden myyntiluvut. On siis hyvä muistaa, että Facebook on paitsi yhteydenpitoverkko, että julkaisualusta. Kaikki Facebookissa julkaistu juttu voi kiertää hyvinkin nopeasti muutaman kerran maapallon ympäri.

Asiasta kolmanteen, kuka tietää missä maassa on eniten toimittajia suhteutettuna asukaslukuun? Vitsi vitsi, tietenkin Suomessa. Varmaan maakuntalehdistö on varmistanut suosionsa kukkuloilla, että aamukahvia juovat lukijat tulevat valistetuiksi, ennen työpaikan kahvitunnin tietovisailua.

Mitä on sitten hidas journalismi? No, ajatelkaa toimittajan hektistä työtä. Illasta toiseen pitää nopeasti saada juttu kasaan ja lehti painoon. Hitaassa journalismissa kirjoittaja tutustuu rauhassa aiheeseen, kerää aineistoa, haastattelee, tutkii, matkustelee ja kirjoittaa lopuksi artikkelin. Eli ei pyritä mihinkään pikaruokaketjun tapaiseen toimintaan, vaan panostetaan laatuun ja mietitään maailman menoa monelta kantilta, onhan kolikollakin kaksi puolta. Asiasta linkit:
http://longplay.fi
http://vehkoo.wordpress.com

Ikean kaupassa

 

Jouduin sitten tahtomattani vaimon ja pojan mukaan huonekalu- ja matto-ostoksille Ikeaan. Arvasin kyllä, että pitkä päivä oli tulossa ja jalat olisivat aivan muusina jo iltapäivällä. Ei yksin pahaa, eihän minulla ollut henkilökohtaista ostettavaa, mutta katselin uteliaisuuttani kimpsujen ja kampsujen hintoja ja valmistustarroja. Senhän nyt arvaa, missä maassa suurin osa kaikesta myytävistä tuotteista oli valmistettu. Lienee sellainen retorinen juttu, mutta sitten kiinnitin huomiota valmistuttajaan. Arvatkaapas oli siellä paljon suomalaisen valmistuttajan tuotteita, no ei ollut. Ruotsalainen valmistuttaja, javist.

 

Häpeämättömänä aloin siinä talsiessani pojan ja vaimon perässä miettiä, että onnistuisiko tällaisen Ikean tapainen liikeyritys suomalaisilta? Siinä aikani astellessa, en löytänyt mieleni pohjalta kuin negatiivisia osumia. Eihän se nyt kävisi, että suomalaiset voisivat hyväksyä, että vedetään yhtä köyttä ja haetaan yhteistyökumppanit kotimaasta: ”Minähän osaan yrittää itsekin, ja minun tuotteita ei sille kauppiaalle anneta.”

 

Olen pienessä mittakaavassa kuullut, että pienen paikkakunnan pienyrittäjät tukevat toisiaan, tilaamalla aina kaiken mahdollisen oman paikkakunnan pienyrittäjiltä. Siinä pysyy Euro kotona ja oman paikkakunnan yrittäjät ja heidän työntekijät saavat töitä.

 

Ikea vaan on maailmanlaajuinen vastaavalla periaatteella toimeentuleva yritys. En löytänyt suomalaista valtakunnallista tai kansainvälistä vastaavaa yritystä, joka toimisi samoilla periaatteilla kuin pienen paikkakunnan yrittäjät.

 

 Siinä sitten astellessa ja toivoessa kahvia ja pullaa, yritin löytää syitä moiseen käytökseen. Yksi suloisen katkera totuus on kateus. Toinen on näyttämisen halu, jonka tarkoitus on saada toiset kateelliseksi. ”Meillä tilataan kaikki ulkomailta. Joo pari kertaa kuukaudessa pitää käydä liikematkalla. No näillä Finnairin kultakortin pisteillä teemme sitten kerran vuodessa lomamatkan.”

 

Ei Ikea ole mikään puhdas pulmunen itsekkään, mutta se on pystynyt säilyttämään ruotsalaisuuden suunnittelussa ja johtamisessa. Myös Ikean alku oli takkuista. Alla historia tekstiä vaikeuksista (Jenni Vähä,2013 http://some.lappia.fi/blogs/liikeakatemia/2013/05/20/ikea-tarina-5/.

Pian Ingvar kuitenkin huomasi, että ihmiset haluavat tunnostella ja kosketella huonekaluja ennen virallista ostopäätöstä. Sitä varten ensimmäinen tavaratalo rakennettiin (muistaakseni) 1950-luvun lopulla Älmhultiin, jonne ihmiset matkustivat pitkiäkin matkoja katsomaan huonekaluja livenä. Osto tapahtui kuitenkin vielä silloinkin postimyyntinä eli huonekalut olivat vain näytillä. Tästä voi sanoa alkaneen Ikean menestystarina. Kysyntä kasvoi hurjasti sillä huonekalut olivat verrattavissa kilpailijoiden tuotteisiin huomattavasti edullisempia. Kun kilpailijoiden korviin kuului uuden yrittäjän konsepti, he rupesivat toimenpiteisiin Ikeaa vastaa. He kielsivät tavarantoimittajia viemästä tuotteita Ikealle tai mikäli he rikkoisivat sopimuksen, muut huonekaluliikkeet lakkaavat tuotteiden oston heiltä kokonaan. Moni tavarantoimittaja vetäytyi eikä vienyt Ingvarille huonekaluja. Pari toimittajaa vei salanimellä ja Ingvar perustikin ”harhayrityksiä” joiden avulla tavaraa saatiin yritykseen sisään. Tilanne meni yhdessä vaiheessa niin pahaksi, että Ingvaria kiellettiin osallistumasta huonekalumessuille, mutta hänhän meni sille salakuljetettuna! Ingvar taisteli ja taisteli ja lopulta muut antoivat periksi.

 

Kysyä voi, olemmeko Suomessa jäljessä kehityksestä yritysten verkottumisessa, vieläkö kateus kalvaa? Jos pienen kaupungin yrittäjät ovat tämän jo tajunneet, niin miksi ei sitten isot perässä.