maanantai 4. helmikuuta 2013
Lehtijutunyhteisö
Asuuko meissä kaikissa pieni toimittaja?
Perinteinen käsitys lehtijuttuja kirjoittavista toimittajista oli vuosikymenniä sitten seuraavanlainen tarina. Kun kaupungissa tapahtui jotain juhlallista tai muuta merkittävää, tähtireportteri riensi paikalle vaaleanharmaassa popliinitakissaan mukanaan kirkassilmäinen valokuvaaja. Tämä tapahtui uteliaan ihmisjoukon seistessa päivittelemässä mitä milloinkin.
Vaan kuinkas on nyt asiat? Jos maailmalla tapahtuu hirveitä, niin johan on paikalla ollut turisti kerinnyt ottamaan känykkäkameralla autenttista kuvaa tapahtumasta. Ja tieto leviää hetkessä internetin välityksellä maailmalle. Hyvä että leviää. Paikallisia toimittajia olisi tuskin päästetty paikanpäälle valtaapitävien viranomaisten toimesta. Valitettavasti näitä kriisipesäkkeitä riittää, niin Euroopassa, Lähi-idässä kuin Aasiassa.
Toisaalata kyllä kotimaassakin tapahtuu. Talvivaaran avokaivoksen ympäristö olisi ehtinyt pahasti pilaantua, elleivät aktiiviset luontoihmiset olisi alkaneet kirjoitella aiheesta mielipidekirjoituksia ja blogeja lehtiin ja nettiin. Jonkinmoisen mediamyllytyksen seurauksena asiota päästiin korjaamaan. Viralliset maakunnan toimittajatkin tekivät työtään haastattelemalla maakunnan päättäjiä, jotka ilmoittivat, ettei mitään lainvastaista ole tapahtunut.
Hanna Nikkanen on tutkiva toimittaja ja saanut Euroopan komission journalistipalkinnon sekä tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon. Hän kirjoittaa viimeisimmässä teoksessaan, Verkko ja vapaus 2012, millaista on hyvä digitaalinen elämä. Kirjassa selvitetään Kiinan, Egyptin ja Islannin tapahtumia digitaalisen viestinnän näkökulmasta. Hän toteaa, että olemme saapuneet digitaalisen teknologian kehityksen murroskohtaan. Valvonta ja kontrolli ovat lisääntyneet verkossa. Puolet maailman kahdesta miljardista netinkäyttäjästä elää maissa, jotka jäävät lehdistön vapausindeksin puolivälin alapuolelle.
Palataan toimittajaan ja hänen työhönsä. Jos minulta kysyttäisiin: "Tykkäätkö Helsingin Sanomien uudesta ulkoasusta"? Vastaus olisi myönteinen, jos minulta kysyttäisiin samaa asiaa iltapäivälehdistä, sanoisin että roskaa täynnä. Kiitos vanhojen päättäjien, ettei meillä ole kuninkaallisia Suomessa. Toimittajat ja valokuvaajat väsäisivät juttuja heidän perillisten edesottamuksista ja juorulehdet repostelisivat niitä viikkotolkulla.
Mutta onhan meillä aiheita antavia politikkoja ja julkkiksia, joista saadaan kyhättyä pikaisesti juttuja. Ja viimeisin toimittaja työtä auttava helpotus on sallia yksityisen Facebooksivuston käyttäminen julkisena tiedonlähteenä. Toimittaja voi istua toimistossa lukemassa Facebookia ja harsia jutun kasaan. Ja taas nousi lehden myyntiluvut. On siis hyvä muistaa, että Facebook on paitsi yhteydenpitoverkko, että julkaisualusta. Kaikki Facebookissa julkaistu juttu voi kiertää hyvinkin nopeasti muutaman kerran maapallon ympäri.
Asiasta kolmanteen, kuka tietää missä maassa on eniten toimittajia suhteutettuna asukaslukuun? Vitsi vitsi, tietenkin Suomessa. Varmaan maakuntalehdistö on varmistanut suosionsa kukkuloilla, että aamukahvia juovat lukijat tulevat valistetuiksi, ennen työpaikan kahvitunnin tietovisailua.
Mitä on sitten hidas journalismi? No, ajatelkaa toimittajan hektistä työtä. Illasta toiseen pitää nopeasti saada juttu kasaan ja lehti painoon. Hitaassa journalismissa kirjoittaja tutustuu rauhassa aiheeseen, kerää aineistoa, haastattelee, tutkii, matkustelee ja kirjoittaa lopuksi artikkelin. Eli ei pyritä mihinkään pikaruokaketjun tapaiseen toimintaan, vaan panostetaan laatuun ja mietitään maailman menoa monelta kantilta, onhan kolikollakin kaksi puolta. Asiasta linkit:
http://longplay.fi
http://vehkoo.wordpress.com
Maakuntalehdet ovat Suomessa mielenkiintoinen ilmiö, itse huomasin kuinka uskollinen on paikallislehtien lukijakunta.
Ehkä Suomenkuvalehteä voi pitää hitaan journalismin lehtenä, jos nyt lähtee asiaa arvioimaan. Ja varmaan harrastuksiin liittyvät aikakausilehdet, jotka ilmestyvät noin kerran kuukaudessa tai harvemmin, ovat tuohon gategoriaan kuuluvia lehtiä.
Välillä tuntuu, että pienissä maakuntalehdissä uskalletaan kirjoittaa asioista enemmän kaunistelematta. Esimerkiksi Äänekosken kaupunkisanomat (ÄKS) välillä kyllä yllättää. Joskus on niin suoraa puhetta esimerkiksi Suomen ruoan laadusta ja siihen liittyvistä asioista, että ei voi kuin ihailla kerrankin kunnon suorapuheisuutta.
Mitäpä luulette, minkälainen vaikutus valtalehdissä on sillä, mitkä yritykset siinä mainostavat? Miten paljon suuret mainostajat vaikuttavat siihen, mitä kirjoitetaan ja mitä jätetään kirjoittamatta?
Poikkeuksena sanoisin jotkut osuuskuntien kannatuslehdet, joista silloin tällöin löytää haastatteluja pienyrittäjän toimittamasta luomuruasta tai muusta käsintehdystä.
Itse olen huomannut, että erilaisista lehtien palautepalstoista on tullut tuotteiden markkinoinnin kiihdytin. Sopivasti kehumalla tuotetta saadaan epävarmat asiakkaat tekemään päätöksiä ostamisesta.
Eli kuten tuossa aiemmin toit esille, että juttu laitetaa kasaan nopeasti ja lehti painoon. Samoin tuo huomiosi Talvivaara-jutussa, että toimittajat haastattelivat päättäjiä ja lopputulos oli se, ettei mitään laitonta ole tapahtunut. Eli kaikki on ok?
Eli onko nykyään enemmän niin, että asioiden kyseenalaistaminen jää paremminkin lukijalle, eikä enää toimittajalle? Eli vastuu siirtyy lukijalle? Varmastikin on paljon lehtikohtaisia eroja...
Tästä tullaankin sanavapauteen. Jos kerta hallitukset ostavat kilpaa verkkoliikenteen valvontalaitteita, joihin kuuluu internet ja mobiiliverkkoliikenne, niin mikä sen tarkoitus sitten on? Etsivätkö viranomaiset ns.pahiksien viestejä, vai onko opposition viestit kiinnostavampia.Varmaan molemmat, mutta tosi on, että Nokia Siemens Networks toimittaa verkkovalvontalaitteita. Toimittanut mm. Iraniin ja uudella nimellä (Trovicor) Bahrain, Syyria,Tunisia ja Egypti.
Niin että totuutta voit kyllä etsiä, kunhan tiedät miten. Käsittääkseni sähköpostiviestejäkin pystytään valvontalaitteilla manipuloimaan. En sanoisi toimittajan työn olevan helppoa, joku maksaa hänenkin palkkansa kuitenkin.
Onko joku teistä ollut tekemässä jotain lehteä?
Itse olen mukana TAKU-lehden toimituskunnassa. Se on järjestölehti, jota tehdään kokolailla talkoilla. Yhteisöllisyys toteutuu siinä kuitenkin hyvin. Sekä lehtien suunnittelu että valmiiden lehtien arviointi on ollut todella mielekästä ryhmätyötä.
Pienessä lehdessä emme ole vielä siirtyneet Editointi aikakauslehdessä -esiteltyyn konsepti-ajatteluun. Päinvastoin: vaikka aina ideoimme ja suunnittelemme huolella, elää jokainen lehti aina itse prosessissa, ja lopputulos on meille kaikille jossain määrin myös yllätyksellinen. Siinäkin on oma viehätyksensä.
Tuli mieleen tuosta lehtijuttujen totuudenperäisyydestä plagiointi ja se, miten se kuitenkin nykyaikana sosiaalisen median aikakaudella on journalismissa huomattavasti vaikeampaa kuin ennen tietokoneiden yleistymistä. Joskus 60-luvulla eräs tunnettu toimittaja kopioi amerikkalaisesta sanomalehdestä reportaasin transseksuaaleista ihmisistä ja uudelleenkirjoitti jutun suomeksi Helsingin Sanomiin. Kiinni hän jäi vain sattumalta, kun eräs hänen toimittajakollegansa sattui matkustamaan Amerikkaan samoihin aikoihin ja bongasi jutun paikallisesta lehdestä. Nykyaikana huijaus olisi paljastunut todennäköisesti saman tien ja moisesta olisi noussut hirveä kohu, jota olisi reposteltu ympäri sosiaalista mediaa ja toimittaja olisi joutunut pyytämään julkisesti anteeksi. Vuosikymmeniä sitten skandaali onnistuttiin kuitenkin informaation hitaan leviämisen vuoksi välttämään ja toimittaja erotettiin virastaan vähin äänin.
On myös hauska huomata, miten monissa asioissa suomalainen journalismi on ollut ulkomaisia kollegoitaan aikojen saatossa edellä, vaikka sitä ei ulkomailla tiedetä tai tunnustetakkaan. Kansainvälisesti gonzo-journalismin kehittäjänä ja keulakuvana pidetään Hunter S. Thompsonia, joka 1970-luvulla kirjoitti reportaaseja elämästään Helvetin enkelien parissa ja omakohtaisista huumekokeiluistaan. Tunnetuin hänen teoksistaan on Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Gonzo-journalismilla viitataan siis tarinallisiin reportaaseihin, joissa toimittaja ei ole vain tapahtumien ulkopuolinen tarkkailija, vaan on itse tapahtumien keskipisteenä, tekemässä ja kokeilemassa ja kertomassa omakohtaisia havaintojaan. Siinä missä Thompson nosti gonzo-journalismin pinnalle vasta 1960 ja -70 luvulla, parikymmentä vuotta aikaisemmin, jo -50-luvun alussa suomalaiset Apu- ja Hymy-lehtien toimittajat Matti Jämsä ja Veikko Ennala suorittivat samankaltaisia kokeiluja ja kirjoittivat gonzo-reportaaseja ennenkuin koko lajityyppiä oli edes nimetty. Jämsä nousi kuuluisaksi hullunrohkeana toimittajana, joka journalismin nimessä mm. hautasi itsensä elävältä, laskuvarjohyppäsi hyiseen mereen, paini karhun kanssa ja ajoi autolla mereen kokeillakseen miltä tuntuu pelastautua uppoavasta autosta. Ennala sen sijaan rikkoi seksuaalisia tabuja ja kirjoitti avoimesti mm. masturboimisesta, mikä oli 50-luvun Suomessa ennenkuulumatonta. Ennala myös raotti ns. alamaailman ovea ja tutustui juoppoihin, narkkareihin ja rikollisiin, kokeili lehtijutun vuoksi jopa morfiinia parikymmentä vuotta ennen Thompsonin huumereportaaseja. Ja tämä kuitenkin pienessä homogeenisessä Suomessa, jossa muutenkin kuljettiin vuosikymmen suurta ja mahtavaa Amerikkaa jäljessä.
Samaan sarjaan lehtijuttuja kuuluu mielestäni Alibi ja Seiska-lehti nykyisin. Niin montako vuotta Matti Nykäsestä on kirjoitettu? Liian monta, ja valitetavasti vieläkin kirjoitetaan.
Onko toimittajat nykyisin julkisuuden kipeitä? Tietysti nykyään on niin monta paikkaa missä voi käydä julkisesti munaamassa itsensä, tosi TV, YouTube, netti,karaoke, ym.
Suomen ja Espanjan koulujen välisistä eroista nousi jonkinlainen keskustelu tänään ja tunettu TV- ja radiotoimittaja Ana Rosa Quitana parjasi suomalaisia,mikä loppupeleissä osuikin hänen omaan nilkkaansa. Yli 7000 Twittausviestiä asiasta ja lähinnä Suomea pulustavia mielipiteitä.
Toinen kummajainen oli BBC:n toimittajan reportaasi suomalaisesta metsästä. Toimittajan tarkoitus lie ollut selvittää metsän parantavaa vaikutusta. No, totuuden nimessä, täytyyhän suomalaisen metsän olla parantavampi, jos sitä Isosta Britanniasta kannattaa tulla arvioimaan. Onhan heillä omiakin metsiä, mitä lie kummituksia täynnä. Hyödyntää tuollaiset jutut pitäisi.
En tiedä kaipaanko itse totuutta kirjotuksissa? Mielestäni liike on tärkeää.
Taru: Pakko sanoa, että tässä suhteessa tietoni ovat kyllä vähän rajalliset :D olin silloin niin nuori, etten vielä paljon varsinaisia sanomalehtiä lueskellut. Naistenlehdistä osaan sanoa sen verran, että ulkonäkö, seksi ja kaikenlaiset dieetit ja kauneustuotteet olivat naisille suunnatuissa lehdissä paljon suuremmassa osassa kuin suomalaisissa naistenlehdissä. Tämä näkyi jo pikku- ja teinitytöille suunnatuissa lehdissä, mutta korostui erityisesti aikuisten naisten lehdissä. Arkea kuvattiin paljon vähemmän ja sellaisia Kodin kuvalehden tyyppisiä julkaisuja ei ollut juuri ollenkaan. Erilaiset vaate- ja hajuvesimainokset veivät paljon tilaa lehtien sivuilta. Ja hassu juttu oli myös se, että jokaikisen naistenlehden mukana sai aina jotain turhanpäiväistä roinaa, kuten laukun tai bikinit ja rantasandaalit.
Olga: Onpa mielenkiintoinen tuo linkkaamasi sivusto! En ole aikaisemmin moisesta kuullutkaan.
Nyt taas TV:stä tulee jos jonkinlaista sarjaa, missä ihmiset yrittävät rahapalkinnon toivossa tehdä mitä vain. Syödään matoja, ym. epätavallista. Ja onhan meillä Duudsonit. Siinä mielessä ihmismielen heikkous on pysynyt entisellään. Kait se on niin, että moni katsoja seuraa utelijaisuuttaan sarjoja, toivoen mielessään, että jos jotain sattuisi. Voi olla että tarvitaan jännitystä elämään, jotta unohdettaisiin päivän rutiinit.
Arvostan silti toimittajan työtä. Hän tekee työtään julkisesti, ottaen huomioon tiedottamisen, viihdyttämisen ja ennen kaikkea sen, mitä hänen pitää saada menemään eetteriin. Kaikki tuo pitäisi vielä tehdä ammattitaitoisesti moraaliseti oikein.