Novellianalyysi, Tuula-Liina Varis, Muotokuvamalarin tytär

  Nuket

 

Lapsuuden pihapiirin kuvauksessa Nuket kertoja kertoo tarinaa itsestään ulkopuolisin silmin (Ekstradiegeetti/homodiegeetti). Asuintalon vinttikammari oli kahden tytön Leenan ja Millan paikka, missä he saivat leikkiä. Vintille oli kasattu vanhoja vaatteita matonkuteiksi. Novellin alku kuvailee miljöötä hyvinkin tarkkaan. Sitten löytyy jo muutossa kadonnut nukke ja se tuo lapsuuden voimallisena kertojan mieleen.

Kerronta kulkee eteenpäin hän‒ muotoisena. Millan tunteita käydään läpi nuken löytymisen yhteydessä. Nukke katosi muutossa isosta kauniista punaisesta talosta rumaan taloon, jossa ihmisten kiukkuiset äänet kuuluivat läpi seinien. Näkökulma on Millan näkökulma. Milla tuntee surua menneeseen aikaan. Katsotaan vanhaa valokuvaa, jossa neljä lasta istuu punaisen talon pihanurmella nuket sylissään, paitsi Millan räsynukke, joka lojuu maassa, vain toinen käsi on Millan kädessä.

Suora kerronta etenee Millan kasvaessa lapsesta murrosikäiseksi ja nuoreksi äidiksi. Milla menee uudelleen naimisiin ja kertoo muutosta maalle, kuinka siellä korjataan ja rakennetaan sen minkä pystytään, jatkuvassa rahapulassa.

Henkilökuvausta on novellissa vähän, jopa niin vähän että tulee tunne ujoudesta. Milla tykkää askarrella myös aikuisena nukkekoteja. Rakentamista kuvataan erityisellä innolla. Milla yrittää hallita elämäänsä niin kuin hän hallitsee nukkekotia, mutta ei onnistu. Aina tulee joku isosisko tai muu, joka määrää ja maanittelee asiat oman mielensä mukaan. Itsensä toteuttaminen kuvataan Millan haluna tehdä nukkekoteja. Se on sitä, mihin muut eivät anna hänelle teko-ohjeita. Kunnes muutetaan taas ja nukkekoti jää autotallin nurkkaan. Millan mies rakennuttaa Millalle nukkekodin vanerista, mutta se nukkekoti jäi Millalta sisustamatta. Eihän se enää Millasta omalle tuntunut.

Dialogia esittävät tytöt ja tyttöjen äiti. Tytöt keskustelevat novellissa omalla lapsen äänellä. Turun murre vilahtaa yhdessä dialogissa: ”Kyl onki krooksittu.” Krooksittu sanana jää minulle vieraaksi, mutta ajattelen sen liittyvän nuken ommelten työn jälkeen.

 Novellin jännitteitä ei mitenkään korostetusti tuoda ilmi. Tietynlaista pelkoa lapsen silmin on tyttöjen leikkiessä vintillä, jolloin piti puhua hiljaa, ei saanut häiritä vanhempia.

Jokaisen nuken tulo, ilmestyi se elämään millä tavoin hyvänsä, herätti Millassa hurjan haaveen, toivon jostakin rakkauden tapaisesta tunteesta. Ja kun nuket lähtivät pois, hylättiin tai hukattiin tai miten tahansa, tuli vähäksi ajaksi tunne kuin olisi itse tullut jätetyksi. Ja kuitenkin nukkien tunteet olivat täydellisesti Millan vallassa. Miten hän olisi voinut luottaa ihmisiin, joiden tunteet olivat heidän omassa vallassaan, arvaamattomia? Miten hän olisi voinut luottaa aikuisiin ihmisiin, joiden armolla eli?

 

Tekstistä voidaan tehdä johtopäätös, että Milla saattoi olla lapsena vanhempien heikolle huomiolle jätetty. Ehkä aikuiset elivät oma elämäänsä ja lapset omaansa. Jonkinlainen turvattomuuden ja luottamuksen puute saattoi johtua lapsuudesta, mikä sitten heijastui Millan myöhempään elämään, lukuisine avioliittoineen. Jään miettimään oliko kertoja rehellinen mainitessaan punaisen ihanan talon puutarhoineen. Valokuvassa Millan katse oli suuntautunut muualle. Oliko jokin henkilö, jota Milla pelkäsi? Oliko punainen ihana talo sittenkin se ruma ja ahdistava talo, sillä siellä ei leikitty vintillä?

 

       Oton kummipoika

Tässä toden tuntuisessa novellissa, joka aukeaa kuin filmi lukijan eteen, Marko, hulttiokummipoika, joka on ikään kuin adoptoitu lapsettomalle parille Kaarinalle ja Otolle, saapuu tervehtimään pariskuntaa heidän maaseutuasuntoon. Novellin kertoja on ulkopuolinen, mutta kertoo tarinaa itsestään (Ekstradiegeetti/homodiegeetti), Kaarinan näkökulmasta. Henkilöitä on novellissa kolme Otto, Kaarina ja kummipoika Otto.

Suoraa kerrontaa mahtuu illasta aamuun melko vähän. Marko saapuu neljä tuntia sovittua aikaa myöhemmin paikalle. Otto on lämmittänyt saunan kolmesti siihen mennessä. Seuraavaksi Otto ja Marko menevät saunaan ja tulevat sieltä pois, antaen Kaarinalle vuoron. Istutaan pihakeinussa ja grillataan, mennään nukkumaan ja herätään yöllä järveltä tulevaan Markon huutoon. Markon vene on kaatunut ja Marko käydään pelastamassa vedestä. Aamu-uinnin jälkeen Kaarina istuu laiturille.

Novellissa kuvaillaan sitä, miksi Markosta tuli Otolle niin tärkeä henkilö. Markon isä Aarno oli ajanut itsensä hengiltä ja Otosta ja Kaarinasta oli tullut Markon sijaisvanhemmat. Myös Markon elämänvaiheita kuvaillaan. Markolla oli nyt nelikymppisenä takanaan eroon päättynyt avioliitto. Markolla oli lukuisia määriä muita naissuhteita. Edellisestä naisesta ei luovuttu ennen kuin uudesta oli tukeva ote, semmoinen saattaen vaihdettava, Kaarina oli sanonut Otolle. Markon luonnetta kuvaillaan hyvin herkäksi, mutta toisaalta hän osaa käyttää tilanteita hyväkseen ja on eräänlainen siivelläeläjä. Otto ja Kaarina ovat Markolle kuin pankki, jonka puoleen hän kääntyy hädän hetkellä. Marko on kietonut Oton pikkusormensa ympärille melko vahvasti. Hän puhuttelee Ottoa rakas Otto‒ isäni ja saa läpi kaikki kotkotuksensa.

Dialogi paljastaa Markon tunnepuolen sitoutumisen asteen sijaisvanhempiinsa. Aluksi kaikki on ihanaa, hauska tavata, tervetuloa, mutta pian alkaa painostus ja oman edun tavoittelu. Kaarina saa kuulla Markon äänen kiristyvän heti voileipien laitossa, Ja niin tuhat kertaa kun niistä on puhuttu. Kaarinan unohdettua ettei Marko voi sietää kylmiä savustettuja muikkuja ja juustoa. Marko pyytää päästä asumaan väliaikaisesti Oton ja Kaarinan luo, mutta Kaarina antaa aluksi kielteisen vastauksen. Tästä Marko vihastuu ja laukoo sanoja.

‒ Mitä helvettiä? Mitä meinaat? Teillä on se ylimääräinen huonekin.

‒ Ei se ole ylimääräinen. Se on meidän yhteinen työhuone.

‒ Mihin te muka työhuonetta tarvitsette, eläkeläiset?

‒ Tarvitaan vaan.

‒ Otto kyllä jo lupasi, etkö luvannutkin, rakas Otto‒ isäni?

Markon käytöstä voisi kuvailla dialogin perusteella teini-ikäisen pojan kiukutteluksi ja sitä se onkin. Lopuksi hän laukaisee totuuden ajatuksistaan myös Otolle ‒ Syö persees, kusipää, raukkis,ja jättää sijaisvanhempansa, nappaa puolikkaan punaviinipullon ja juoksee aittaan. Kiittämättömyys on ollut maailman palkka Otolle ja Kaarinalle, mikäli puhutaan Markon käyttäytymisestä heitä kohtaan. Marko juo alkoholia liikaa, eikä pysty enää reflektoimaan oma käyttäytymistään. Mielipaha ilmestyy pienimmästäkin vastoinkäymisestä kuin postinjakaja postilaatikolle. Alkoholi ei tuo kuin hetkellisiä hyvänolon tunteita, jotka loppuvat mielipahaan ja masennukseen.

Edellä kuvattua kohtausta voidaan pitää myös konfliktina, joka kaipaa ratkaisua. Ratkaisu tulee seuraavan yön ja aamun tapahtumista. Marko ottaa yöllä veneen ja onnistuu tippumaan siitä veteen ja aloittaa huudon, joka herättää Oton ja Kaarinan. Otto ryntää aamutakkisillaan pelastamaan Markon lähes jalkaisin rantavedestä. Kaarina kiikuttaa paikalle huopaa ja konjakkipulloa. Käenpoika saa lopulta pikkulinnuilta hoivaa ja tahtonsa läpi. Aamulla Kaarina myöntyy Markon pyyntöön saada muuttaa asumaan heidän luokseen. Ratkaisuun on vaikuttanut yölliset tapahtumat ja vuosia jatkunut Oton ja Kaarinan pelko siitä, että Marko yrittää taas itsemurhaa.

Aamu-uinnin jälkeen hän jäi istumaa laiturille. Kauempana lahdella kaksi lokkia laskeutui veteen ja jäi kellumaan valkoisina ja keveinä kuin paperitaitokset. Hetken päästä niiden rinnalle laskeutui kaksi pienempää ja harmaampaa lokkia: lapset. Kauempana ui kuikkaperhe: vanhemmat ja yksi pikkuruinen vielä tasaisen ruskea ja pörröinen poikanen. Ne eivät uineet peräkkäin vaan rinnakkain, poikanen välissään. Vanhemmat kaitsivat sitä valppaasti päätään vaaraan varalta eri suuntiin käännellen. He olivat seuranneet sydän sykkyrällä samanlaisia kuikkaperheitä koko edellisen kesän, pienokaisen pärjäämistä, ainokaisen. Ettei vaan hauki vie, ei petolintu. Hitaasti pieni pallo varttui, kasvoi kuikan näköiseksi, itsenäistyi. Pian se uskalsi erkaantua kauemmas vanhemmistaan, sukellella oma-aloitteisesti.

Novellin teema koskettaa arkisuudessaan ja surullisuudessaan. Luonto kasvattaa sanotaan. On monia vaaroja, joista on selviydyttävä. Kaikki lapset eivät siitä kuitenkaan selviä puhtain paperein, ei vaikka vanhemmat kuinka pitävät silmällä ja yrittävät kasvattaa. Onko se kuitenkin jonkinlaista jatkumoa sukupolvesta toiseen?

 

  Muotokuvamaalarin tytär

Kirjan nimikkonovelli on surullista luettavaa. Kuolema on lähellä lähes joka sivulla. On syöpää ja pitkälle edennyttä alkoholismia. Kerronta etenee yksikön ensimmäisessä persoonassa. Muotokuvamaalari, jonka nimeä ei mainita kertoo minä‒ muodossa elämästään sekä menneestä, että nykyisestä. Kuka on novellin kertoja? Onko hän osallisena tekstissä vai kertooko hän tarinaa ulkopuolisena tarkkailija? Päädyn minä‒ muotoiseen suppeaan ei kaikkitietävään kertojaan. Kertoja antaa muotokuvamaalarin kertoa tarinan omasta näkökulmastaan. Eli kertoja on jollain tavalla sisällä tarinassa, mutta ei osallistu (Intradiegeetti/Heterodiegeetti), ehkä kertoja on ottanut minä‒ muotoisen roolin itselleen miehen muodossa.

Miljöö on Helsinki, jonka katuja maalari kävelee ja huomaa poliisin ottavan talteen juopuneen naisen kadulta. Maalari säpsähtää kun huomaa talteen otettavan naisen olevan oma tyttärensä ja kiirehtii paikalta pois ateljeehen, jossa maalaa muotokuvia.

Hän pohtii elämäänsä ja syyttää itseään siitä kun läheiset kuolevat toisensa perään. Elina, hänen ensimmäinen vaimo oli kuollut tyttären ollessa kuusi vuotias ja nyt kuolemaa teki Elsa, hänen toinen puolisonsa. Sairasta ja väsynyttä Elsaa kuvaillaan istumassa sohvalla puoli-istuvassa asennossa, jalkojen päällä vaaleanvihreä villahuopa ja hartioilla shaali. Kuvaus on totuudenmukainen. Sytostaattihoidon aikana henkilö tuntee väsymystä ja häntä kylmää, ei pelkästään pelko kylmää sielua vaan ruumis väsyy ja sen pitää levätä, kerätä voimia.

Takautuvasti kerrotaan Elinan sairaudesta ja matkasta kohti kuolemaa. Maalari ja tytär turvautuivat lohtua etsiessään toisiinsa ja tytär jäi nukkumaan äidin sänkyyn. Kunnes konflikti saapuu paikalle. Elsan tulo maalarin elämään karkotti tyttären ja tytär tunsi itsensä hylätyksi. Siitä alkoi tyttären alamäki, joka ei näytä loppuvan, ei sitten millään, kunnes maalari löytää Elsan kuolleena ja menee ilmoittamaan siitä tyttärelleen, ei vastausta, mutta ovisummeri surahtaa ja ovi aukeaa. Konfliktin ratkaisu jää piiloon. Tukeutuvatko isä ja tytär toisen kerran toisiinsa, ikään kuin palaavat menneeseen, ennen aikaa Elsan vai jatkuuko tyttären alamäki, se jää novellissa piiloon.

Dialogissa Elsan kanssa maalari ei paljasta syytä, miksi hän ei pystynyt toimittamaan sovittua asiaa kaupungilla. Toinen dialogin esittäjä on Elina, joka ei anna syövälle periksi vaan raivoaa ja yrittää sillä tapaa saada voimaa taakseen voittaa raivoavat syöpäsolut. Myös tyttären viha purkautuu Elsaa kohtaan dialogeissa, ‒ Tässä saatanan lävessä ei saisi edes tunteitaan näyttää, hän rääkyi. Lopuksi maalari tunnustaa väsyneelle Elsalle, että oli nähnyt tyttärensä juopuneena poliisien seurassa. Elsa yrittää lohduttaa malaria.

‒ Et sinä sille mitään voi. Itse sen on elettävä joka ikinen sekunti elämästään, vaikka se kuinka tappelisi vastaan.

‒ En perkele voikaan. Enkä edes yritä.

Miksi tämä tarina on laitettu kirjan nimeksi? Onko kirjoittaja halunnut kunnioittaa jotain tai pyytää anteeksi, mene ja tiedä. Aivan kuin Jari Tervon kirjoissa on pääosassa yhteiskunnan laitapuolen kulkijat, niin tässäkin osittain. Laidalle on helppo mennä, mutta sieltä on vaikea päästä keskelle. Maailma pyörii kuin lastenpuiston vaakakaruselli, hyppäät kyytiin ja potkit vauhtia jotta muut tipahtaisivat kyydistä, mutta jos et itse tajua mennä keskelle, keskipakoisvoima heittää sinut auttamattomasti ulos laidalta.