Liikunta on huumetta

Nyt se on todistettu, liikunta on huumetta ja ulkopuolisen toimesta. Olen tiennyt pitkän harjoittelun tuloksena, että liikkumattomuus saa minut tuntemaan syyllisyyttä ja on pakko mennä taas. Nyt sitten kävi niin, että juoksin aamupäivällä mäkilenkin, noin 11 km ja iltapäiväksi varasin kuntosalilta palauttavan sisäpyöräilyn ja puolen tunnin lihaskuntopiirin. Kaikki meni normaalisti kuntosalilla, hikeä ja iloa onnistumisista.

No, päätin sitten tankata auton paikallisella Prisman bonustankilla ja mieleen jysähti, että hiilareita olisi hyvä tankata ennen puolimaratonkilpailua. Otetaan siis mallia Juha Miedosta ja tankataan mämmiä vatsaan energiaksi. Siis suunta kohti Prisman pakastinta ja löytyihän sitä sieltä. Koska minulla ei ollut kuin yksi ostos päätin mennä pikakassalle, jossa jonotti vain yksi vanhempi mieshenkilö. Kas, siinähän on Lottoa ja ties mitä kuponkia tarjolla. Päätin ottaa 60 milj Euron Jackpotin, siinä toivossa että nyt loppuu köyhyys.

Tässä vaiheessa vanhempi mieshenkilö herää ja kysyy kassalta: ” Miten nuo kupongit toimivat?” Kassa vastaa heralle ja herra ryhtyy miettimään, minkä kupongin repäisee telineestä. Vaihtoehtoja oli runsaasti ja päätin auttaa herraa kertomalla, että se on muuten perjantaina 60 milj Euro Jackpot jaossa. Herra siinä silmäili minua ja otti kuin ottikin samasta paikasta kupongin kuin minä. Herra maksoi ostoksensa ja siirtyi pakkaamaan.

Tuli minun vuoro maksaa mämmituokkosta. Koska Pääsiäisestä oli jo jonkin aikaa, päätin jatkaa puhumista ja kerroin kassalle, että maratonjuoksija tarvitsee hiilihydraatteja energiaksi. Kassa otti kertomuksen mielellään vastaan ja vaihdoimme vielä lisätarinaa liikunnasta. Vanhempi herra sai pakattua tavaransa ja katsoi minua, pitkään ja tokaisi: ” Taitaa olla humalassa,” ja poistui paikalta. En kerinyt sanoa, etten ole käyttänyt alkoholia vuoteen. Jälkeen päin mietin asiaa ja totesin, että varmaankin tukka oli märkä ja sekaisin kuntosalin saunan jälkeen, naama oli räytyneen punainen, kuin kansanedustaja Hakkaraisen vaalimainos. Jutut olivat yli optimistisia. Ei kait siitä muuta johtopäätöstä normaali henkilö voi tehdä. Mietin vielä sitä, pitääkö sitä aina puuttua toisten herrojen asioihin, eivät he halua neuvoja nuorilta pojan klopeilta, joilla on tukka märkä ja naama punainen. Kaikki hyvin ja todistettua tuli, että liikunta on huumetta ja humala siitäkin tulee.

Kirjoituksen tieteellinen osio alkaa nyt. Eli kemian perusopinnot lukeneena tiedän, että sen miljoona erilaista kemikaalia löytyy meistä, eikä vähiten mielihyvää tai muuta stressihormonia. Liikunnasta puhuttaessa seuraavat aineet ovat pääosissa (http://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/mika_vikana/hyva_mieli_hormoneilla). 

Mielihyvähormonien opit

·         Dopamiini näyttää, että onnelliseen elämään tarvitaan suunta. Meidän löydettävä hyvä ja elää niin, että tämä hyvä säilyy ympäristössämme.

·         Serotoniini muistuttaa, että onnellisuus on tasaista kulkua sen sijaan että tempoilemme mielihyvän aallonharjoilta murheen laaksoihin.

·         Oksitosiini osoittaa, että tarvitsemme ympärillemme heimon: omia läheisiä sekä muukalaisia, joista voi jonakin päivänä tulla läheisiä.

Dopamiinin mielihyvää tuottava vaikutus ulottuu syvälle: koemme ensimmäisen dopamiinimyrskymme, kun katsomme vauvana äitimme hymyileviä kasvoja ja painaudumme vasten hänen lämmintä syliään.

Koska dopamiinin vaikutus lähtee syvältä, myös sen vaikutukset elämäämme voivat olla järisyttäviä. Se on aine, joka pitää meidät käynnissä. Kuorruttamalla hyvät asiat mielihyvällä, se suuntaa toimintaamme ja antaa niille merkityksen. Eläinkokeet vahvistavat tämän näkemyksen. Jos hiireltä tuhotaan dopamiinia tuhoavat aivosolut kokonaan, se menettää kiinnostuksensa kaikkeen. Se syö, jos sitä syötetään, mutta sillä ei ole motivaatiota syödä itse. 

Serotoniinilla on kuitenkin jotakin tekemistä onnellisuutemme kanssa. Sitä pidetään tasapainottavana välittäjäaineena: ”tyytyväisyyshormonina”. Serotoniini tasoittaa tunteidemme huippuja: aggressiota, pelkoa ja ahdistusta. Kun serotoniinin määrää lisätään esimerkiksi lääkkeillä, elämän laskut eivät tunnu niin syviltä, mistä on hyötyä masennuksen hoidossa. Haittapuolena on, etteivät nousutkaan ole silloin niin korkeita.

Serotoniini on stoalainen molekyyli: se valmistaa meitä ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se tulee.

Nykyään oksitosiinia pidetään hormonina, joka tekee meistä sosiaalisia. Oksitosiinin tiedetään lisäävän myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan. Kun ihmisille annetaan oksitosiinia nenäsuihkeena, he kykenevät tulkitsemaan herkemmin millaisia tunteita ihmisten kasvonilmeet ilmaisevat. Myös autistit, joilla on suuria vaikeuksia tulkita ihmisten ilmeitä, hyötyvät oksitosiinista.

Oksitosiini on siis tietyssä mielessä ystävyyden ja hyvän tahdon hormoni. Vaatii paljon rakkautta, että jaksaa synnyttää lapsia  Jos oksitosiini auttaa siinä, miksi ei käyttäisi samaa molekyyliä siihen, että jaksaa rakastaa heitä vielä kun he ovat rasittavia teinejä. Ja koska elämme muukalaisten keskellä, miksi ei antaisi oksitosiinin helpottaa ystävyyttä myös heidän kanssaan.

Säännöllisesti liikkuvat ihmiset ovat vähemmän ahdistuneita ja sosiaalisempia kuin ne, jotka eivät harrasta liikuntaa.  Ihmiset, jotka harrastavat liikuntaa kolme kertaa viikossa, eivät myöskään ole niin vihaisia, kyynisiä ja epäluuloisia kuin sohvaperunat. Liikunnan masennusta ehkäisevä vaikutus on myös tunnettu.

Liikunan aiheuttama euforia on hieman toinen asia kuin mielihyvä. Sen taustalla ovat endorfiinit. Ne ovat ihmisen itsensä tuottamia opiaatteja, jotka sitoutuvat hermosoluissa samoihin kohtiin kuin esimerkiksi hasis tai marijuana, ja ne tuottavat euforisen olotilan. Endofiinien tarkoitus on auttaa ihmistä kestämään kipua ja rasitusta. Siksi niiden eritys lisääntyy erityisesti rasittavan liikunnan aikana.

Ilmeisesti minun sosiaaliset hormonit lisääntyivät liikunnan seurauksena liikaa ja sosiaalinen seurustelu tuntemattoman henkilön kanssa käsitettiin oikein, liikuntahumalassa on.

Onko koulu rangaistuslaitos?

Viime päivien keskustelu koulukiusaamisista ja koulun roolista muutenkin yhteiskunnassa innoittaa minua laittamaan ajatuksia paperille aiheesta ”Onko koulu rangaistuslaitos.” Melko varmaa olisi, jos tätä asiaa oppilailta kysyisi, että vastaus olisi myönteinen. Sen tuhat kysymystä tulisi heti ja kaikki alkaisivat sanalla miksi meidän.

                                                                  

Vaikka oppilaille selittää kuinka hienosti että pakkasraja ei ylity ja on mentävä ulos, niin silti jonkun mielestä pakkasmittari on laitettu tahallaan aurinkoiseen paikkaan ja kännykän mukaan pakkasta on 24 astetta nyt. Selitä siinä sitten että olette muuten yhdessä sopineet ja yhdessä hyväksyneet nämä rajat. Sitten alkaa lapasten ja pipojen etsiminen, jota jatkuu kymmenen minuuttia. Viimeistään eteiseen muodostuu pitkä vessajono ja kello pärähtää kutsun seuraavalle tunnille. Mitä isot tekevät edellä, sitä pienet perässä. Esimerkin voima on huomioon otettava tekijä.

 

Palatakseni koulukiusaamiseen on ikävää todeta, että ilkeämielisyys ja välinpitämättömyys ovat lisääntyneet. Oppilastietojärjestelmässä Wilmassa ovat omat rivit kotitehtävien tekemättä jättäminen, huono käytös oppitunnilla, väkivaltainen käytös ja jotain muuta. Löytyy myös aktiivinen käytös, muutos oppimisessa ja niin edelleen. Eräs oppilas tuli jatkuvasti pyytämään uusia kotitehtävä papereita. Entiset olivat hävinneet. Aloin ihmetellä miksi, ja syyksi paljastui toisten oppilaiden kiusanteko. Koulumatkalla ja välitunnilla kaverin tehtävät silputtiin siististi ja tunnin alussa naama loistaen katsottiin kuinka toinen saa taas merkinnän. Koska tajusin tilanteen, annoin kaverille uudet tehtävät, jotka hän meni tekemään opettajan huoneeseen ennen tuntia. Kiusaajilta hyytyi hymy ja kiusanteko loppui.

 

Toinen esimerkki oli minitietokoneet, jotka haettiin opettajanhuoneesta, minne ne tunnin jälkeen vietiin lataukseen. Paitsi kun oppilailla oli ruokatauko ja kiire ruokalaan, eräät pyysivät luvan käyttää omaa älypuhelinta. He siis pääsisivät nopeammin ruokailuun kuin muut. Siitä kehkeytyi jos jonkinlaista säpinää koneiden palautuksen myötä. Aluksi riskattiin opettajaa viemään tietokoneet, mutta kun se ei onnistunut, jätettiin kylmästi koneet lojumaan pöydille. No nyt tuli merkintä taas niille jotka sen tekivät. Seuravana päivänä kamala paliikki siitä, että kuka jätti ja kuka ei jättänyt konetta. Tässäkin olin huomaavinani että ilkeämielisyys nosti päätään.

 

Mistä ilkeämielistä käyttäytymistä opitaan? Suomalainen on hieman kateellinen toisen menestymiselle, eikä osata olla kannustavia. Rangaistusmerkinnät ruokkivat ilkeämielisyyttä ja lisäävät luokan kahiajakoisuutta. Oma mielipide on myös, ettei työelämässä enää kiltit pärjää. Ei, siellä pärjäävät ne jotka ovat nokkelia ratkaisemaan ongelmia ja tekemään yhdessä asioita. Tekemään yhdessä asioita tarkoittaa sitä että joukko pystyy sopuisasti määrittelemään yhteisen päämäärän ja pyrkimyksen ja joustavasti jakamaan työtehtävät päämäärän saavuttamisen hyväksi. Silloin se porukan heikoinkin saa sen oman tehtävän ja voi olla ylpeä osallisuudestaan.

 

Paljon on puhuttu nuorten syrjäytyneisyydestä. Teineille ovat kaverisuhteet hyvin tärkeitä ja en lähtisi niitä koulussa rikkomaa määräämällä oppilaan istumaan jonkun muun kuin kaverin vieressä sen vuoksi, että eivät sitten keskustele tunneilla. Sehän on kuin osoittaisi, että tuossa oppilaassa on jotain vikaa, sen pitää mennä etupenkkiin. Parhaat työtulokset tulevat tutussa seurassa, seurassa jossa pelataan ja tunnetaan toinen. Huomasin että oma järjestelmäni tuotti ns. kilteille oppilaille vaikeuksia, koska opettaja oli määrännyt heidän viereen ns. häirikön rauhoittumaan. Kilteille kaverin löytäminen tuotti vaikeuksia ja alkoi tasapainoilu kuka kenenkin kanssa istuu. Ratkaisin asian laittamalla pöydät jonoon, jolloin kaikki istuivat jonkun vieressä. Oli muuten helppo valvoa tehtäviä kiertäen keskellä.

 

Ei koulu ole mikään rangaistuslaitos vaan paikka jossa oppimisympäristössä kehitetään taitoja tulevaisuutta varten. Joustava luotettava käytös kanssaihmisiä kohtaan parantaa työskentelymotivaatiota.

Ennen ja nyt

Mietin tässä muuten vain, että oliko koulussa ennen vanhaan, siis kuusikymmentäluvulla, asiat paremmin kuin nyt? Silloin kylän koulussa vallitsi järjestys ja kuri. Ei puhuttu mistään ADHD lapsista tai tehty lapsille koulutyötä helpottavia erityisopettajaa vaativia opintosuunnitelmia. Toisaalta tuntuu, ettei niitä ollutkaan. Kaatumatauti taisi olla näkyvin oppimista rajoittava tekijä, eikä siitäkään saanut mitään erityiskohtelua. Kohtauksen saanut tuettiin, katsottiin, ettei pure kieltään ja laitettiin saattajan kanssa kotiin lepäämään.

 

Nyt kun menee koulun kansliaan löytää vinon pino mappeja kirjoitettuna oppilaiden erilaisista ongelmista oppia asioita, puhumattakaan kerrotuista kiusaamisista ja selvityksistä niistä. Lyhyen opettajakokemuksen perusteella voisin sanoa, ettei koulu ole muuttunut mihinkään. Oppilaat leikkivät ja pelaavat jalkapalloa niin kuin mekin tehtiin kuusikymmentäluvulla. Parhaat pelaajat valitsevat joukkueen niin kuin ennen ja kivaa oli. Mikä tekijä on erilainen? Saatte arvata kaksi kertaa, no, se on kännykkä. Ei ollut ennen kännyköitä. Ei ollut kännykkäpelejä ja ei ollut ADHD ongelmaa. Opettaja joutuu kieltämään kännykän räpläämisen tunnilla laskemattoman kerran. Voisi sanoa, että oppilaat eivät keskity oppimiseen ja opettajan kuuntelemiseen vaan siihen miten he saavat salaa räplätä tai pelata sitä mahtavaa peliään, josta saa niitä mahtavia pisteitä, hallelujaa. 

Paras kysymys minulle oli seiskojen fysiikan tunneilla:” Miksi me ei voida pitää jotain hauskaa näillä tunneilla?” No, eihän siihen voinut sanoa kuin, että: ”Kuule minä olen kanssasi samaa mieltä, mutta kun oppivelvollisuuslaki määrää sinua ja minua opiskelemaan näillä tunneilla.” Syvä hiljaisuus sen jälkeen ja tehtävien tekeminen jatkui, kunnes ruokailu läheni ja alkoi valitus, että emmekö me voisi jo lähteä ruokailemaan. Turha muuten kieltää, ne menivät jo.

Kyllä se niin on, että nykyajan lapset ovat viisaita. Ai, että minkä takia ovat? No sen takia että kun heillä todetaan lukihäiriö, niin he tietävät erityisoikeutensa, ja pitävät siitä kiinni. Jos asia on kiinnostava, ei lukihäiriöstä ole tietoakaan, kirjaimet suorastaan vilistävät oppilaan lukiessa tekstiä, kunnes hän huomaa opettajan innostuneen ilmeen ja lopettaa, ai niin lukihäiriö, toinen saa jatkaa.

 

Ei sitä ennen osattu opettajalle haistatella tai muuten kertoa etten minä tätä tietoa tarvitse tulevaisuudessa. Kaikkea olen tarvinnut mitä muistan opettajani sanoneen. Opettaja oli kylän moottori, joka jakoi tietoa talvisin, opetti kesällä uimakoulussa ja piti urheilukoulua. Aivan varmaan näki ketä mistäkin tulisi. Niin, ne HOIJKsit, ne ovat tulleet ja ei voi kuin ihmetellä. Terveille oppilaille tehdään sosiaalityöntekijöiden toimesta jos minkälaisia papereita ja sitten sellaiset oppilaat istuvat kuin tatit tunnilla, eivätkä kysyttäessä osaa vastata kuin että: ” En minä tiedä.”, joka ikinen kerta. Kaikkeen tottuu vai tottuuko? Tottuu, se on varma, oppivelvollisuus on niin lyhyt aika ihmisen elossa, että se vain vilahtaa paremman toivossa. Parempaa tulevaisuutta toivoen, lukekaa ja kertokaa tarinoita, niistä on apua. Tulevaisuuden toivot tarvitsevat tietoa menneisyydestä, koska heillä on synkkä ja pimeä tulevaisuus ja heitä pelottaa se.

 

Oppijan murheita

Mikä eteen oppimisessa, jos tuntee, että tietoa kyllä löytyy ja sitä saa, mutta ei vaan osaa keskittyä siihen olennaiseen? Tältä minusta tuntui menneenä viikonloppuna. Epäorgaanisen kemian tentti näytti helpolta kysymyspaperilla, mutta vastauspaperilla se olikin jotain aivan muuta kuin helpon näköistä, ei tullut flow- ilmiötä, eikä ajatusten virtaa. Samoja murheita tuntui olevan muillakin. Mistä oppiminen kiikastaa ja mitkä tekijät vaikuttavat kokeessa onnistumiseen tai epäonnistumiseen?

Kaikki alkaa siitä, että sinulle lyödään mapillinen luentomonisteita ja kymmeniä kotitehtäviä eteen. Sen jälkeen plarataan luentomonisteesta tärkeimmät kohdat läpi ja ohitetaan loput käsiä heilutellen. Sitten sinulle kerrotaan tentin minimi pisteraja, joka on puolet. Kotitehtävistä saat jonkun verran lisäpisteitä, ei kuitenkaan koskaan niin paljon että sillä mennään läpi. Tahdon kertoa, että liian vähän luentoja ja aikaa oppia. Onhan meillä netti ja Youtube videot, siltä löytää mitä vain. Niin on ja sehän tässä hieman askarruttaa.

Vanhaan ”hyvään” aikaan opettaja oli ylin auktoriteetti ja antoi tai oli antamatta tietoa niitä janoaville. Oli oppikirja, jota luettiin kuin seitsemän veljestä aapista lukkarin koulussa. Kotitehtävät piti tosiaan oppia tunnilla tai etsiä oppi kirjoista. Entä nyt? Juu, helppo homma, kotitehtävän vastaukset voi löytää netistä tai katsoa opetusvideoita, toimii hyvin. No niin toimi minullakin. Kaikki pisteet on saatu kotitehtävistä, mutta kun tentissä ei netistä ole mitään apua. Asiat joko osaat tai ei osata. Taitaa olla niin, että liika tieto on vain haitaksi opiskelussa. On totta, että tieto voidaan esittää monella tapaa ja ehkä siitä tulee vaikeuksia. Opettelet asiat Khan- akatemian videon avustamana ja huomaat, ettei homma mene oikein.

Yleensä lopullinen osaamattomuuden syy löytyy peiliin katsomalla, mutta sanoisin että opetuksen kireät aikataulut ovat myös osasyy siihen, että lisätietoa pitää ja tulee hakea muualta, sitä suorastaan odotetaan. Miten sitten voidaan todentaa tiedon oikeellisuus. Itse olen varsinainen kyselykone oppitunneilla. Siis yksi tyhmä kysyy niin paljon, ettei kaksi viisasta ehdi niihin vastata. Periaatteessa se on oikea lähestymistapa ja aktiivisuuden osoitus. Vika on ilmeisesti siinä että kysyy vääriä asioita väärään aikaan. Toinen pedagoginen juttu voisi olla ryhmäkeskustelu. Valitettavasti ryhmädynamiikka ei aina toimi. Toiset haluaa päästä mahdollisimman vähällä, eivätkä osallistu ryhmätyöskentelyyn aktiivisesti. Lisäksi ryhmätyöt vievät aikaa.

Opitaan verkossa, tehdään hommat kotona netin ääressä, oppikirjat ovat sähköisesti luettavia kirjastoissa. On kokemusta ja toimii ja ei toimi. Hyvin tehdystä verkkokurssista saattaa oppia todella paljon. Yleensä kokonaisuudet otetaan paremmin huomioon, koska verkkokurssi on pitänyt suunnitella etukäteen verkkoon. Vielä kun se testataan ja arvioidaan, on se mielestäni ykkösvaihtoehto näinä kiireisinä aikoina. Verkkokurssilla osaamisen arvostelu näkyy heti, jolloin oppilas näkee missä mennään, paljonko pisteitä vielä puuttuu tai haluanko panostaa kurssiin tosissaan. Verkkokurssin lopputentti voidaan pitää verkossa ja sen painoarvo voidaan määrittää etukäteen.

Verkkokurssin haittoja on verkon hitaus ja muut verkon tekniset ongelmat, jotka vaativat ylläpidon huomioita. Harmittaahan se kun vastaa numerolla laskutehtävään ja kone ilmoittaa vastauksen lukituksen jälkeen 0% oikein, mutta pitää myös tottua vastoinkäymisiin.

Vielä nykyisinkin opiskellaan detaljia toinen toisen perään. Niitä sitten yritetään takoa lukemalla päähän ennen tenttiä. Lopputulos on, ettei tentin jälkeen muista kuin kymmenen prosenttia luetusta, jos sitäkään. Olisi aivan uskomattoman hienoa, jos tietäisimme etukäteen, mitä tietoja tulevaisuudessa tulemme tarvitsemaan. Näin ei kuitenkaan ole, mutta nippelitiedosta voidaan kerätä kokonaisuuksia joille voidaan antaa yhteinen nimi. Kaikki kokonaisuudet saatetaan yhteen, jolloin niistä muodostuu tietolaari, josta voidaan vetää viiva toiseen vastaavaan. Toimii siis teoriassa. Pitää myös ottaa opikseen virheistä, kahta kertaa ei pitäisi tehdä samaa virhettä.

Voimamies?

Mikä kuntosaleissa koukuttaa? Onko salilla käyminen pelkkä harrastus? No, luulenpa, ettei ole jos minulta kysytään. Olen aloittanut salilla hikoilun vuonna 2008 säännöllisesti noin kolme neljä kertaa viikossa. Yhteensä erilaisia ryhmäliikuntatunteja on kertynyt noin 1680 laskujen mukaan. Alusta asti olen käynyt sisäpyöräilytunneilla ja tunnin Powerissa, missä levypainoilla ja penkillä käydään läpi jalat, selkä, hartiat, ojentajat, hauis ja vatsa. Eli kaikki peräjälkeen.  

Periaatteessa en henkilökohtaisesti tunne kuin muutaman henkilön, jotka liikkuvat samoilla tunneilla. Kuitenkin samoja naamoja on yhteisillä ryhmätunneilla kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen. Niin, olisiko se kuitenkin se vanha kunnon armeija efekti, että tekee muitten mukana, itsestään ei tulisi mitään. Voi pitää paikkansa. Onhan sanonta, että joukon jatkona menee huonompikin.  

Sitten mietitään, olisinko huonommassa kunnossa, jos en kävisi salilla. Olen pari kertaa venäyttänyt selän salilla ja joutunut olemaan poissa muutaman viikon, mutta että kunto. Tuskin olisin sen paremmassa kunnossa, koska olen lenkkeillyt koko ajan. Sali on siis kuntoindeksin kartalla sijalla kaksi tai ei sitäkään. Peruskunto pysyy juoksemalla, koska se pitää yllä keuhkojen ja verenkierron hyvinvointia. 

Mikä se sitten sinne salille vetää? Näyttämisen haluko, vai liikuntaa harrastavat tytöt. No, en voi kieltää, mutta totuus on että saliliikuntaa harrastetaan myös laihduttamisen takia ja erilaisia Personal Trainer paketteja ja hyvinvointipiirejä on joka salilla, missä ravinto ja liikunta yhdistetään terveeseen elämäntapaan ja sen opettelemiseen. Kenelle siellä nyt voisi voimiaan näyttää? Ohjaaja tyttönen saattaa laittaa tankoon puolet enemmän painoja ja liikutella niitä samalla kun ohjaa hyvinkin kevyen näköisesti. Minusta ei olisi vetämään kahta tunnin mittaista ryhmäliikuntatuntia, minkä jälkeen itse olen kuin veteen heitetty pesusieni, joo ne vetävät ja hymyilee lähtiessä toivottaen tervetuloa seuraavaan kertaan. Ehkä kaikkein nöyryyttävin näky on lihaksikas bodari, joka erehtyy tulenmaan ryhmäliikuntatunnille, missä käytetään normipainoja, mutta niitä painoja saatetaan liikutella edestakaisin viidestä kuuteen minuuttiin. Ei siis haeta mitään lihasmassaa vaan kestävyyttä ja terveyttä, ei haluta rikkoa lihassoluja. Bodari jaksaa noin puoleen väliin ja väsähtää. He nostavat hirvittäviä painoja muutaman kerran kuunnellen lihasten rutinaa ja lopettavat huohottaen.  

Kiitos ei, ei ole minun tavaramerkki. Kaaduin tässä menneenä viikonloppuna varastosta tulessani oikein pahasti. Tavarakassin kantohihna tarttui jalkaan ja lensin mätkähtäen ilmassa ovenkynnyksen ja betonilaattojen päälle. Vähän aikaa ilmaa etsiessäni aloin pyöritellä päätä ja jalkoja, olivatko paikat rikki vai ehjinä. Niin vaan selvittiin ilman murtumia ja siitä saan kiittää kuntosalia. Loppupäätelmä on, että halu säilyttää ja kokea säännöllistä tunnetta, että salilla käynti on hyvä juttu, on se mikä minua sinne vetää.

Temperamentti ja koulu

Kevään viimeisen ”Erkkaa verkossa” luennoi Liisa Keltinkangas- Järvinen. Temperamentti ja syrjäytyminen luento kertoi siitä, mitä vaikutuksia yksilön temperamentilla on kouluympäristössä, lähtökohtana jokaisella oleva yksilöllinen temperamentti. Alla on temperamentin määritelmä Liisa Keltinkangas- Järvinen, ym. http://www.tieteessatapahtuu.fi/011/luonto.htm.

Temperamentilla tarkoitetaan ihmiselle tyypillistä yksilöllistä käyttäytymis- tai reagoimistyyliä, joka erottaa hänet muista. Temperamentti kertoo, kuinka ihminen tekee sen, mitä hän tekee, ei sitä, mitä ihminen tekee, eikä sitä, miksi hän tekee. Kun kuvailemme ihmistä, puhumme usein temperamenttipiirteistä, koska temperamentti on paitsi yksilöllinen, "erottaa ihmisen muista", niin ulospäin näkyvä ja helposti havainnoitavissa oleva. Emme tiedä, miksi ihminen on huonolla tuulella, mutta voimme helposti havaita, millä tavalla hän sen osoittaa.

Lähtökohtana on siis, että saamme luonnon arpajaisissa jokainen pysyvän ominaisuuden, joka ilmenee persoonallisuuden biologisena pohjana. Se on sidoksissa aivorakenteisiin ja fysiologiaan. Kasvatus ja ympäristö muovaavat temperamenttia elinkaaren ajan. Aluksi kasvattajina ovat lapsen vanhemmat ja myöhemmin koulu ja lähipiiri. Temperamentti ei tuota persoonallisuutta vaan ympäristön palaute tuottaa persoonallisuuden. Temperamentti ei vaikuta oppimiseen ainoastaan ensireaktioon, miten asioihin suhtaudutaan. Ei ole poikkeavia temperamentteja vain normaaleja. Temperamentin tehtävä on säilyttää yksilöllisyys.

Luennoitsija oli huolissaan siitä, että tehdyn tutkimuksen mukaan temperamentti vaikuttaa arvosanoihin Suomen kouluissa. Suomella on länsimaiden korkein ero tyttöjen ja poikien arvosanoissa. Yhteiskunnalle ei ole tarkoituksenmukaista, että vai tytöt menevät jatkoon opiskelussa ja tämä kehitys vain kasvaa vuosi vuodelta. Tutkimuksen mukaan temperamentti selittää yli 40 % matematiikan ja äidinkielen arvosanojen varianssista (oppilaiden välisistä eroista), vaikka temperamentilla ei ole vaikutusta oppimiseen.

Elämme suvaitsemattomuuden aikaa ja arvostamme henkilöitä joilla on korkea itsetunto, sosiaalisuus ja kyky riskinottoon. Sosiaalinen avoin ja iloinen henkilö koetaan yhteiskunnassa positiivisena. Kouluympäristö siis suosii tietynlaisia temperamentteja ja jättää muut alisuoriutujiksi. Tutkimukseen osallistui 10 % Suomen peruskouluista ja 4200 henkilöä, joukossa myös opettajia.

Katse kohdistuu siis opettajaan. Määrääkö opettaja oppilaan opiskelutyylin ja saako hän arvostelussa ottaa sen mukaan? Kaksi oppilasta tekee perusteiltaan samanlaiset työt. Toinen on ollut poissa tunneilta, pyytää lisäaikaa ja on huonosti tavoitettavissa. Kun nyt on aamu-uninen ja kohtaa stressin omalla tavallaan. Kuitenkin hän saa numeroa pienemmän arvosanan opettajalta.

Miten opettajan tulisi toimia:1) opettajan tulisi ottaa huomioon oppilaiden temperamentin ääripäät, niin että hän tasoittaa niitä, 2) opettajan pitää tunnustaa jokaisen yksilön oma luontainen temperamentti luontaiseksi tavaksi opiskella, 3) temperamenttia ei tule sotkea oppimiseen, 4) oppilaita ei pidä jakaa temperamentin mukaan ryhmiin, vaan pyrkiä tasoittamaan ryhmissä erilaisia ääripäitä, 5) oppimisympäristön rakenteelliset ratkaisut huomioitava siten, ettei temperamentin mukaan oppilas kuluta turhaan energiaa, esimerkiksi varautuneelta ja estyneeltä oppilaalta kuluu energiaa koska hänen pitää olla nopeasti valmis tekemään uusia asioita, tai luokan seinät ovat täynnä karttoja ja tietoa, jota kontrolloiva oppilas rekisteröi, eikä pysty keskittymään koetehtäviin, 6) opettajan kannattaa pyrkiä pitämään vaihtelevia kokeita ja 7) opettajan on ohjattava temperamenttia, ei arvosteltava

 

Päätulos oli, että jos temperamentin osuus arvostelussa jätetään pois tasoittuvat tyttöjen ja poikien väliset erot. Toimintatyyliin, miten opiskellaan kiinnitettävä huomiota ja tasoitettava tyttöjen ja poikien välisiä tapoja. Opettaja opettaa ammattitaidollaan, eikä temperamentillään. Valintaprosessi korostaa liikaa sosiaalisuutta, josta seuraa, että toisille jää vähempi huomio, mistä seuraa entistä kriittisempi suhtautuminen poikkeavaan temperamenttiin ja siitä seuraa entistä herkempi syrjäytyminen yhteiskunnasta. Miesopettajat ja vanhemmat opettajat eivät häiriintyneet temperamentista ja ottivat näin ollen vähempi sen vaikutusta mukaan arvostelussa.

Uusi oppiminen

On vaikea aloittaa kertomalla siitä, että kuinka hyvin meillä Suomessa on oppiminen hyvässä mallissa. Niin hyvässä että sitä voidaan kaupata ulkomaille asti. Kuitenkin olin huomaavinani vaatimattoman opettajaharjoitteluni aikana oppilaissa oppimishaluttomuutta, masentuneisuutta, keskittymistä vääriin asioihin, epätietoisuutta tulevaisuudesta ja paljon vielä muuta, mitä en vielä ymmärrä. Onko yhteiskunta muuttunut jotenkin hankalaksi paikaksi elää ja olla? Niin hankalaksi paikaksi, ettei sen solmuja kukaan pysty enää selvittämään.

Keskitytään oppimiseen ja opettamiseen. On todettu, että kodin tunneilmapiiri vaikuttaa lapsen oppimiskäyttäytymiseen myös kouluiällä. Lapsen kouluosaamista voidaan ennustaa kotisuhteiden ja opettajan kanssa käydyn vuorovaikutuksen mukaan, sillä vuorovaikutus ja sen onnistuminen vaikuttavat lapsen motivaatioon ja kykyyn oppia (Lipponen P. 2013, 8). Kouluosaaminen lähtee turvallisesta kodin ympäristöstä, missä lapsi saa opetella ja ohjata aktiivisesti omaa elämää sosiaalisessa ympäristössä tekemällä ja turvallisesti erehtymällä toisten kanssa.

Itse kiinnitin huomiota mielestäni epäonnistuneeseen opetusharjoitustuntiin, missä oppilaita ei saanut mitenkään motivoitua tekemään ryhmätöitä yhdessä. Heille oli tärkeä selvittää ensin, mihin tätä tehtävää tarvitaan, miksi meidän pitää tehdä ryhmässä töitä? Oppilailta puuttui mielestä kuva, mihin ollaan menossa, mikä hänestä tulee? Onhan niin, että yrityksen tulee tietää ja tuntea markkinat. Vasta sitten yritys voi tehdä päätöksen, mitä meidän pitää seuraavaksi tehdä ja mihin pitää keskittyä. Varmaan oppitunnilla ei selvinnyt se tarkoitus, ns. villakoiran ydin.

Onhan maailma muuttunut. Isäni pääsi vähällä koulun suhteen. Vuoden 1940‒1945 aikoina oppilaat kävivät lyhennetyn kansakoulun neljä vuosiluokkaa ja sen jälkeen töihin. Ensin metsätöitä ja kun ikää tuli hän ajoi linja-auton ajokortin yhden viikonlopun aikana. Huomaa, miten tehokasta oli koulutus ennen. Ei siis mitään turhia teorioita vaan käytännön perusteet ja töihin. Niillä mentiin jonkun aikaa ja isä vaihtoi alaa rakentamiseen. Appiukon opetuksella hänestä kehittyi rakennusmies ja töitä oli. Loppupuolella uraa hän oli mittamies, joka laski ja teki mittauksia. Laski, mutta eihän hän ollut käynyt kuin neljä vuotta kansakoulua, tuskin siinä trigonometriaa oli opiskeltu. No ei oltu, mutta isä selvitti asiat tilanteen niin vaatiessa. Siltatyömaalla kaarevan sillan rakentaminen aloitettiin molemmiltapuolin jokea, hän laski ja mittaili tarvittavat mitat ja valmisti laskelmien mukaan mallin, jonka mukaan betonilaudoituksia tehtiin ja sillan päät yhdistyivät yhdeksi sillaksi.

Melkein voisin väittää, että jonkunlainen luovuus ja oma osaaminen ovat hieman kadoksissa. Listaan voisi lisätä päättelykyvyn. Jos kaiken voi kysyä googlettamalla älypuhelimella, olemme tulleet riippuvaisiksi kyseisestä teknologiasta tai emme ole sisäistäneet sen syvällisiä tarkoitusperiä tehdä bisnestä verkossa, verkottumalla ja luomalla uutta globaalisti. Miltä oppimisen tulevaisuus siis voisi näyttää?

Teknologinen kehitys ei pysähdy opettajiin, vaan heidän on kiltisti otettava tablettitietokone käyttöön yhdessä oppilaiden kanssa. Minua alkoi hivellä sana ubiikkioppiminen. Sillä tarkoitetaan oppimista koska tahansa, missä tahansa ja millä tavalla tahansa, sekä muodollisissa, että epämuodollisissa tilanteissa. Oppiminen ei siis rajoitu pelkästään luokkahuoneeseen tai tietokoneiden ympärillä pyöriviin oppimisympäristöihin. Muodollista ja epämuodollista oppimista voi tapahtua missä ympäristössä tahansa.

Ei mitään uutta siis, jo isäni oppimisympäristö oli autenttinen. Töihin vaan mentiin ja joku ne aina opetti tai oppi mallin mukaan. Silloin vaan ei ollut mobiililaitteita tallentamassa oppimista, eikä Facebook- sivuja, jotta tieto olisi voitu jakaa muillekin. Miksi pitää jakaa tietoa? Vaikka meidän koulutusviennin päättäjät ja kehittäjät olisivat tehneet globaalin ohjelman, johon mikä tahansa oppimisympäristö voisi tallettaa sen alueen oppimisen tarpeet ja tiedon siitä missä ja millaista osaamista tarvitaan, niin mitä sitten, mitä oppisimme lisää. Tietoja pystyttäisiin vertailemaan jaetun tallenteen mukaan. Meidän oppilaat tekivät auton maalaamisen tällä tavalla. Siihen oppilaitos vaikka Norjasta vastaa, että meidän oppilaat ne vasta osaakin auton maalata jne. Voi olla että jonkinlaista hyötyä olisi, ainakin virheelliset käsitykset tulisi pohdittua tarkemmin. Mutta kun se kansainvälinen kilpailu, eihän sitä voida näyttää toisille, kuinka meillä täällä Suomessa pistetään uusi peli pystyyn, vai voiko? Liikesalaisuudet ja patenttisuojaus tulevat vastaan hyvin pian. Lisäksi tulevat ne työn kustannukset. Teollisuustyö on jo nyt viety kilpailun nimissä halpamaihin.

Kuuluvatko opettajat jatkossa asiantuntijaverkostoihin, jotka myyvät palveluitaan? Jos haluan oikeudellisia neuvoja, otan yhteyttä joko maksuttomaan oikeusapupalveluun tai maksan asianajalle työstä. Tämä eriarvoistaa oppilaita ja luo alueellisia tasoeroja. On aloja joilla aina tarvitaan osaavia tekijöitä. Vesihuolto, pelastuspalvelu, joukkoliikenne, hyvinvointipalvelut, elintarvikehuolto ja maanpuolustus ainakin tarvitsevat työntekijöitä. Lisäisin listaan vielä varhaiskasvatuksen ja peruskoulutuksen, sillä tuskin meillä on rahkeita mennä peruskoulutuksessa yksityistämisen linjoille. Mikäli varhais- ja peruskoulutus pystyttäisiin hoitamaan hyvin, ettei syrjäytyviä nuoria enää löydetä, on todella päästy Pisan tornissa ylöspäin.

Melkein laittaisin lisäpanokset opetuksen kehittämisessä juuri varhais- ja peruskoulutuksen kehittämisen, jos siellä epäonnistutaan, seuraa siitä elinikäinen juokseminen luukulta toiselle. Toisenasteen koulutuksessa menisin henkilökohtaisiin opintosuunnitelmiin, joiden toteutus menisi sen mukaan missä oppimisympäristössä oppiminen parhaiten onnistuisi. Jos oppilaan mielikuva omasta tulevaisuuden osaamisesta on esimerkiksi tulla jätehuollon ammattilaiseksi, oppiminen autenttisessa oppimisympäristössä olisi paras vaihtoehto. Mikäli oppilaan mielikuva ja testien tulokset sen näyttävät, että lahjakkuudet viittaavat biokemian tutkijaan, olisi paras oppimisympäristö yliopiston biologian laitos. Tämä on täysin uutta pedagogista ajattelua, mutta se motivointi ja aktiivisuus ennen kaikkea.

Oppilaan rooli olisi enempi kokonaisuuden hahmottamista ja aktiivista reflektointia sen etenemisessä. Opettaja rooli olisi enempi ohjaava ja oppimisympäristöjä luova. Opettajat voisivat tehdä myös yhteistyötä ja verkottua nykyistä huomattavasti paremmin.