Pari lisämuuttujaa

Elämme vuoden 2013 jälkimmäistä puoliskoa. Naapurimme Lotta aloitti elokuussa peruskoulussa. Lotta on vuonna 2050 parhaassa työiässä 44 vuotias. Mitä annettavaa yhteiskunnalla pitäisi olla Lotalle?

Ennen kun voi ennustaa, on tiedettävä mennyt. Mikä tosin ei ole kaksinen viimeaikaisen kehityksen valossa tarkasteltuna. Peruskoulu-uudistuksen jälkeen vuodesta 1970 suomalaisten koulutustaso on noussut kokoajan. Kansainvälisyys ja globaali olemassaolo ovat tulleet jäädäkseen. Voidaan myös puhua informaatioteknologian arkipäiväistymisestä koulumaailmassa. Saamme helposti tietoa maailman tapahtumista Internetin avulla. En tiedä onko Lotalla jo kuinka monta kansainvälistä Facebook- kaveria, mutta vähän vanhemmilla niitä jo on. Kielitaito on perusasia ja se kehittyy Internetissä toimimalla. 

Koulussa Lotta saa kaverikseen aivan varmasti mahanmuuttaneiden perheiden lapsia. Suomessa oli vuonna 2011 noin 183000 vakituiseen täällä asuvaa ulkomaalaista. Heitä on täällä lääkäreinä, koodaajina, rakentajina, jne. Työnantajat arvostavat heidän työpanostaan ja kansainvälisiä yhteyksiään.  

Eivät koulutetut suomalaiset nuoret aikuiset ole sen huonomassa asemassa työmarkkinoilla. Monesti yrityksen työkieli on englanti, jo sen vuoksi, että osa työkavereista on ulkomaalaisia tai työskentelee yrityksen ulkomaan toimistolla lähibisnesalueella. Työnkuva on myös muuttunut enempi välineellisemmäksi. Tietokone ja globaalit nettiyhteydet kuuluvat työn kuvaan päivittäin. 

Harrastukset ovat kansainvälisiä. Kaverit tapaavat toisensa harrastusten merkeissä ulkomailla. Kulttuurit osataan tulkita puolin ja toisin. Verkottumista tapahtuu koko ajan. Välttämättä uutta kameraa tai tietokonetta ei osteta kotimaasta, koska sen voi saada verkkokaupasta halvemmalla ulkomailta, suoraan kotiovelle kuljetettuna. 

Mitä tulevaisuuden eväitä opettajilla on Lotalle annettavana? Vai kasvaako Lotasta kansainvälinen nuori, jonka arvomaailma myötäilee erilaisten kulttuureiden rajapintoja joustavasti missä milloinkin ollaan. Voidaan kysyä onko yhteinen maapalomme sitten tulevaisuudessa parempi ja vakaampi paikka elää? Luulenpa että moni on kanssani samaa mieltä, että ei ole. Jo yksin raaka-aineiden riittävyys johtaa kilpailuun niiden käytöstä. Väestö muuttaa asumaan kaupunkeihin. Tuoko se ongelmia puhtaan veden ja ravinnon jakeluun, mihin laitetaan ympäristöjätteet, miten turvataan lämmitysenergian saanti. Vaikutta siltä, että pienen Lotan tulevaisuus liittyy ongelmiin ja lisäongelmiin. Lotalle tulisi koulussa opettaa siis ongelmanratkaisutaitoja. Vielä kun Lotta ja hänen kaikki kaverit saadaan yhdessä pohtimaan ja ratkaisemaan ongelmia, voimme turvallisin mielin ottaa ongenvavan käteemme ja mennä virtuaalikalaan Alaskaan.

TAOKK 2013 Aloitustilaisuudessa

Nämä piti olla ammatillisen opettajakoulutuksen ja erityisopettajakoulutuksen avajaiset, eikä mitkään kevätjuhlat. Niin vain kävi että tunteellinen ja ajatuksia herättävän musiikkiesityksen aikana meinasi tippa tulla linssiin. Musiikki oli Charles Aznavourin Eilen kun mä tienyt en. Maistelkaa itse.

Mä haavein tuhansin luo lensin pilvien, mä hiekkaan rakensin kun vielä tiennyt en.

Ei aina käydä voi kuin elämältä odottaa, ei kestä linnat nuo, jos pettää alta maa.

Ei auta itku markkinoilla, sanoisi vanha tätini tässä vaiheessa. Mietin, onko minusta opettajana muuttamaan tätä maailmaa paremmaksi paikaksi elää? On niin paljon asioita, mitä pitäisi korjata: työttömyyttä, perheiden pahoinvointia ja nuorten syrjäytymistä. Puuttumatta nyt hallitus- tai työmarkkinapolitiikkaan, jotka nekin tuntuvat olevan kuin syntipukin etsintää sille, kun mitään ei tapahdu. Niin ja miten maapallo makaa. On sotia, nälänhätää, mielenosoituksia ja nuorisotyöttömyyttä. Ei vedä Kiinan markkinat. Mitä tähän nyt voisi vielä lisätä? Aaah, parempi, ei mitään.

Ketä tästä kamalasta kehityksestä sitten pitäisi syyttää? Ihminen tämän kaiken on saanut aikaan, tyytymätön ihminen, joka haluaa ja haluaa, eikä koskaan ole tyydytetty. Koskaan ei ole tarpeeksi hyvin. Opettajaopiskelija kuin opettaja on myös ihminen, ainakin minun mielestä. Kysyttäessä yläasteen Anssilta, hän saattaisi vetää pipoa tiukemmin päähän ja örähtää pää pulpettia vasten jotain eläimellistä. Kyllä OPETTAJA VOI MUUTTAA maailmaa, juurihan se todettiin, ihmisen aikaansaannoksia tässä katsellaan. Siis yritä edes muuttaa!

Avajaisissa meille näytettiin luokkakuvaa vuosien takaa. Kuvassa alakoululaiset istuivat kiltisti pulpettien ääressä ja opettaja valvoi luokkaa takaoikealta. Kaikki katsoivat luottavaisen hymyillen kameraan. Kaikki näyttävät iloisilta ja hyvinvoivilta. Oliko asiat silloin paremmin? Ei varmaan paremmin, mutta elämä pyöri pienemmissä piireissä ja oli yksinkertaisempaa. Ei tullut infoähkyjä. Ei kyllä ollut kännyköitä tai tabletteja, eikä pelattu netissä sotapelejä. Kylän lapset pelasivat kesällä jalkapalloa ja talvella luisteltiin ja hiihdettiin.

Menneeseen ei voi palata. Ei ainakaan vielä, tiedä noista nykyisistä fyysikoista, mitä tuleman pitää, jos ne aika-akselit riittävästi kaareutuvat. Mitä tässä sitten pitää tehdä? Vastaus löytyy jokaiselta ihmiseltä korvien välistä. Tosin ei ole sellaista mekanismia, mitä vääntämällä kaikkien asenteet muuttuisivat kerralla. Voimme sanoa työmarkkinajohtajille että ” Älkää kyykyttäkö toisianne vaan tehkää jotain yhdessä asioiden puolesta.” Tuskin mitään tapahtuu, jos lehdistä lukee.

Opettajat tietävät että muutokset ihmisten asenteissa oikeaan suuntaan tulee aloittaa jo lapsena. Jos lapsi löytää innostuksen kipinän, tulee edistystä tapahtumaan. Innostunut ihminen on taistelija ja hänessä on rohkeutta toteuttaa unelmansa. Innostus tarttuu myös kanssaihmisiin. Pienistä lumipalloista voi kasvaa isoja palloja, kun niitä tekemään saadaan paljon innostuneita ihmisiä.

Vaikka tuo aloitusesitys otti kantaa myös homekouluihin ja huonoon rakentamiseen, jäi se kauniisti mieleen. Opettaminen on myös tunnetta, tunnetta toimia oikeitten asioiden puolesta.

Minäkö luennoimaan?

Kun tapamme vanhoja luokka‒ tai kurssikavereita, niin ei mene kauan kun tarinoimme ja muistelemme opettajistamme. ”Muistatko matematiikan opea, tuli kerran luokkaan villapusero väärinpäin päällä? Napit olivat selkäpuolella.” Tuntuu jälkeenpäin ettei itse asiasta muisteta mitään, mutta ne persoonalliset opettajat ovat jääneet muistin sopukoihin kummittelemaan. 

Niin kummitteli varmaan joka toisen kanssaoppilaan päässä, kun valmistauduimme pitämään ensimmäisen esityksen luokan edessä. Osalla oli jo aiempaa kokemusta vääntelehtimisestä opettajan roolissa oppilaiden edessä ja kyllä sen pystyi huomaamaan. Kokemuksen tuomaa itsevarmuutta oli jo tullut. Sikäli rauhoittavaa, että voi sanoa että ”Harjoitus tekee mestarin.” 

Ensimmäinen lähipäivä käytettiin teorian opiskeluun ja valmistautumiseen ryhmäesityksen pitämiseen seuraavana päivänä. Tutut saman ammattikunnan edustajat ryhmittäytyivät kuin kalaparvi omiin heimoihin. Jäljelle jääneistä koottiin yksi ryhmä, johon itse kuuluin. Aiheeksemme valikoitui pitää esitelmä aiheesta vuorovaikutus, mikä on nykyajan luokassa hyvin tärkeä aihepiiri.  

Vedimme työpöydät yhteen, päät vastakkain, no ei kuitenkaan. Haimme kirjallisuutta ja aloitimme suunnitteluvaiheen. Itse olin tehnyt pohjat valmiiksi aikaisemmin viikolla jaetun materiaalin pohjalta, jonka aukaisin läppärin ruudulle. Ryhmämme kiinalaiselle jäsenelle piti tässä vaiheessa kertoa, mitä eri sanat merkitsivät suomenkielessä. Valitettavasti kävimme pohjan kertaalleen läpi ja sen isompaa ponnistamista ei vielä tapahtunut. Ryhmä hajosi kuin varpusvarvi kissan ilmestyttyä ikkunaan. Itse kävin testaamassa videotykkiä ja totesin että teksti ei näy kunnolla, siis töitä tekemään. Prezi‒ ohjelman käyttö pitäisi vielä opetella. Muuten hyvä slideshown esittämiseen tarkoitettu ohjelma, mutta se pitää muistaa tallettaa verkkoon, josta se etsitään http‒ osoitteesta, mikä pitää taas muistaa laittaa ylös.  

Seuraavan yön aikana alitajunta teki töitä ja puoliunessa palasimme luokkaan kuulemaan toistemme esityksiä ja samalla itse oppimaan. Ensimmäinen ryhmä esitti äänenkäyttöä. Heidän Prezi‒ esitys oli talletettu verkkoon ja löytyi siten opettajan koneelta. Opimme miten ääni muodostuu ihmiskehossa. Seuraavaksi avasimme koko luokka äänemme. Nousimme jumppaaman: heilutimme päätä puolelta toiselle, mumisimme laulun sanoilla, Minun kultani kaunis on ja pärisytimme äänihuulia. Lopuksi oli yhteenveto aiheesta.  

Seuraavaksi oli esitys aiheesta esiintymisjännitys. Aavistelin, että nyt tulee draamaa ja niin tuli. Oven takaa ilmestyi kassia ja muistiinpanovälineitä kantava henkilö. Hän pyyhki valmiiksi otsaansa ja kertoi kuinka häntä jännitti aivan hirvittävästi: ” Että minun piti tähänkin suostua. Enhän minä osaa pitää luentoa, minkä näköiseltä tällainen maallikko näyttää luokan edessä, tukkakin on aivan sekaisin ja sydän hakkaa kuin lampaan saparo. Hän menee opettajan huoneeseen ja kertoo vaikeuksistaan kollegalle, joka rohkaisee häntä kertomalla tosiasioita esiintymisjännityksestä. Seuraavaksi aloitetaan dialogi, jossa toinen kysyy ja toiset vastaa. Draamaopetustilanne oli parasta sinä aamuna. Kaikki ainakin heräsivät. 

Annoimme kaikille ryhmille palautetta pienillä lapuilla. Seuraavaa esitystä varten luokan etuosaa tyhjennetään ja mies istuu pulpetille ja alkaa esittää erilaisia kehonkielen liikkeitä, joita me yritämme arvailla. Toinen kirjoittaa asiat taululle ylös. Näytellään myös jalkapallovalmentajan kehonkieltä pelaajille, kuinka hän eläytyy ja saa viestit perille pelaajille kentän reunalta. Tämä oli vauhdikas esitys. 

Valmistautua ”pittää” lähtee siitä, että yksi ryhmän jäsen saa tietää vasta esityksen alussa mistä aiheesta hänen pitää esitys. Aiheeksi oli valmisteltu Kuivakakun tekeminen. Valmisteltu esitys pidetään näyttävin demonstraatiovälinein. Sitten saapuu henkilö pitämään samaa tuntia valmistautumattomana. Ja sen huomaa, siinä menee kuivakakun tekeminen aivan pannukakuksi ja lopulta esittäjä luovuttaa. Tämäkin oli todella opettavaista. 

Kuunteleminen esitys pakottaa hiljentymään ja kuuntelemaan, mitä sanottavaa kertojalla on. Laitetaan silmät kiinni ja kuunnellaan, rauhoitutaan ja keskitytään. Kysyn ryhmältä mielipidettä vuorovaikutuksen ja kuuntelemisen tärkeydestä. Molemmat ovat tärkeitä heidän mielestään, totta kai. Jos ei osaa kuunnella, ei voi ottaa asiaan kantaa. 

Seuraavaksi meidän ryhmä menee paikalle. Power‒ Point kalvoesitys käyntiin ja seuraavaksi esittelen ryhmämme ja mitä he kertovat aiheesta vuorovaikutus. Kemian tohtori esittää ja puhuu kuin television uutistenlukija ja itse kerron, mitä vuorovaikutus yksinkertaisesti on, kovalla äänellä kuten aina ennenkin. ”Että joku sanoo jollekin jotain ja toinen kuuntelee ja reagoi kuulemaansa ja antaa palautteen asiasta." Näin edetään palloa heitellen kunnes päästään yhteisymmärrykseen. Sitten seuraa esimerkit vuorovaikutuksesta. Deduktio, eli kuinka asia tai merkitys etenee yleisestä yksittäiseen. Tai päinvastoin induktio, esimerkkinä teflonvuoka, josta saadaan vuorovaikuttavalla, siis keskustelemalla ja vaikuttamalla toisiin yleistys, jossa teflonilla voidaan pinnoittaa lähes mikä vain. Seuraavaksi tehdään taululle todistus, jota käytetään vuorovaikuttamisessa matematiikan tai muun vastaavan aineen opiskelussa. Tuntui että kaikki olivat pihalla. No yksi insinööri ymmärsi kysyä ja saimme vuorovaikutuksen aikaan. 

Viimeisenä Suomeen muuttanut venäläinen kertoi kulttuurieroista, mitä hän oli kohdannut Suomessa. Venäjällä aviopari kävelee käsikoukkua, jota suomalaiset pitävät outona tapana, samoin kuin että lähes tuntemattomalle miehelle annetaan hyvästeltäessä suudelma. Johtopäätös oli että venäläisessä kulttuurissa henkilöiden välinen etäisyys on 0,5m ja suomalaisilla 1,5m. Venäläinen on tottunut keskustelemaan toisen henkilön kanssa 15 cm: n etäisyydellä toisesta, jolloin voidaan nähdä toisen silmät. Suomalaiset keskustelevat 50 cm:n päästä toisistaan, mielenkiintoista, mutta totta. 

Meistä kukaan ei ollut vielä valmis, mutta hyvään alkuun päästiin. Jos seuraavan kerran luokkakokouksessa muistellaan opettajia, on hyvä muistaa että hekin ovat harjoitelleet, valmistelleet ja tekevät työtä sydämellään, unohtamatta oppilastaan.

Mennään bussilla

”Että minäkö menisin bussilla Tampereelle? Älä nyt unta näe.” Huudahdin ensin, mutta tarkemmin asiaa tutkittuamme, tulin myös itse siihen johtopäätökseen, että a) kustannusmielessä tehokasta, b) aikatauluun sopivaa, c) ei pitkiä siirtymiä Tampereen päässä. ”No kokeillaan sitten.” Sanoin ja seuraavana päivänä hain matkahuollon lipunmyynnistä liput Jyväskylä-Tampere.

Aikaisemmasta pitkänmatkan bussimatkastani taitaa olla niin kauan, etten muista. Tarkoitan siis maksettuja matkoja. Erilaisia retkuematkoja on tullut tehtyä. Laitoin herätyskello soimaan ja repun täyteen kirjoja ja muistiinpanovälineitä jo edellisenä iltana. Aamulla sitten polkaisin pyörällä Jyskästä matkakeskukseen ja kiinnitin ketjulla pyörän matkakeskuksen kävelysillan putkikaiteeseen, toivomukselle, että se olisi siinä palattuani illasta.

Aikaa oli ostaa vesipullo R-kioskista ja ulos odottelemaan bussia. Laitan lipun bussinkuljettajan käteen ja hän merkkailee jotain omiin lappuihinsa ja antaa pienen kuitin. Menen istumaan ja huomaan mainoksen, vesipullo 1,50€. Voi perhana kiroan mielessäni. R-kioskin hinta oli melkein puolta kalliimpi. Otan myös päivän lehden luettavaksi. Myös aikakausilehtiä on tarjolla. Istun penkkiin laitan repun viereiselle istuimelle. Tämähän on kuin lentokoneen istuin, edessä aukeaa pieni pöytä, turvavyö ja katossa on pieni TV, niin ja tavarahyllyt ylhäällä molemmin puolin kuin lentokoneessa. Johan on kehitystä tapahtunut. Lähdemme liikkeelle bussinkuljettaja antaa ensimmäisen tervetulotoivotuksen ja kertoo matkan reitin meille. Bussi tuli melkein joka paikkaa myöten täyteen. No johan nyt ajattelen, ei puutu kuin bussiemäntä seisomaan käytävälle kertomaan turvallisuusohjeita ja näyttämään poistumisreitit käsillään.

Viereisellä penkillä istuva keski-ikäinen rouva tuskailee ikkunasta tulevan auringonvalon takia ja pyytää, tai paremminkin käskee edellä istuvaa tyttöä irrottamaan verhon pitimestä. Tyttö laskee verhon ikkunaan ja heti seuraavassa mutkassa auringonvalo tuleekin minun puolen kiusaksi. Ei se minua haittaa, antaa paistaa ja alan selailla päivän lehteä.

Toinen kuulutus tulee: ”Saavumme Jämsään jatkamme viiden minuutin päästä.” Bussikuski käy juomassa nopea kahvit ja kantaa tullessaan isoa pahvilaatikkoa, jonka päädyssä lukee Made in China. Kiinnitysteipin määrästä päättelen, että paluupostia lähtee bussikyydillä jonnekin. Ajamme nelostielle ja tasaista kyytiä jatkuu Kuoreveden risteykseen, mistä käännymme Halliin johtavalle tielle. Katselen maisemia. En ole ennen täällä käynyt. Hallin linja-autoaseman pihassa on telineessä vanha Draken hävittäjä Kake nimeltään. Katselen näkyisikö lentokenttää, ei näy. Käännymme mutkaiselle tielle, penkan päälle on jäänyt ralliviikonlopun muistona mainos, jossa lukee isolla Ouninpohjan pikataival. Nyt en voi keskittyä lukemiseen, mutkaa ja mäkiä riittää jonkin aikaa. Länkipohjan muistomerkki jäi mieleeni, ahaa, tullaanko kohta Orivedelle. Ei tultu vaan pysähdyttiin parhaat vuotensa taakse jättäneelle kyläpahaselle. Mieleen tulee heti Kaurismäen elokuvamaisemat tai Pekko aikamiespoika elokuvat maisemat. Sama se, aika ahdistavan oloinen paikka asua ja silti siinä vanha mies rollaattoria työntää tien sivussa. Mihin lie matka. Kauppoja ei ensinkään ole näkyvillä.

Orivesi on jo nykyaikaisempi paikka ja sitä ihaillaan jonkin aikaa pysähtymällä matkakeskuksen viereen. Nykyaikaa ovat liikenneympyrät, jos sinne aikaisempaankin kyläpahaseen olisi rakennettu liikenneympyröitä, niin olisihan se näyttänyt siltä, ettei tätä paikkaa ainakaan liikenneministeriö ole hylännyt.

Ajelemme nelostietä tasaisesti kohti Tamperetta. Täältä bussin ikkunasta näkee muuten paljon paremmin kaupungin ja pystyy hahmottamaan paikkoja ja etäisyyksiä. Eli bussikiertoajelut kaupungeissa eivät ole mitään huuhaa juttuja. Vajaa kolme tuntia, jona aikana kerkesin lukea päivän lehden ja yhden oppikirjan. Mennään bussilla.

Helppo työ, hyvä ansio

Raskaassa metalliteollisuudessa kolmekymmentä vuotta mukana olleena laitan sormeni soppaan ja valotan ajatuksiani siitä, miten tähän taivaan ja helvetin väliin on jouduttu. Rakennemuutos on yksi paljon käytetty termi uutisissa ja talouslehtien sivustoilla viimeiset 15 vuotta. Se on pitkä aika, mutta toisaalta aikaan sisältyy paljon kansallisia ja kansainvälisiä muutoksia kiihtyvällä trendillä.

Metso Paperilla, jossa työskentelin myynnin apuna tarjouksia asiakkaille tehden vuodesta 2001 lähtien, näkyvin rakennemuutos alkoi samoihin aikoihin. Eli vuonna 1999 Valmet Oyj ja Rauma Oyj sulautuivat pörssiyhtiöksi nimellä Metso Oyj. Sitä ennen aika vuodesta 1995 vuoteen 2000 oli paperikoneteollisuuden parasta aikaa. Henkilöstörahastoon kertyi nopeasti pesämuna. Myytiin koneita hyvin suunniteltuina kannattavina sarjoina. Edellistä myytyä pystyi hyödyntämään seuraavassa myydyssä projektissa, mistä seurasi hyvät katteet, laatu parani jokaisen myydyn koneen jälkeen. Voi siis sanoa, että meni liian hyvin, mutta eipä mennyt kauan aikaa.

Uusi pörssiyhtiö uudisti johdon ja uusi johto uudisti organisaation. Aika oli suurta henkilöstökoulutuksen aikaa. Mitä erilaisimmilla teemoilla osallistuimme henkilöstökoulutukseen. Piti lukea kirja Bach, Richard: Lokki Joonatan. Kirja kertoo lokki Joonatanista, joka halusi vain lentää ja lentää, eikä muistanut syödä. Oli siis erilainen lokki, muitten lokkien joukossa. Kävimme pehmokursseilla ja samaan aikaan otteet kovenivat ja kilpailu markkinoilla kiristyi.

Aasia oli entiselle Valmetille tuttu paikka. Sisaryritys toimi siellä itsenäisesti, möi tasaisella vauhdilla koneita paikallisille markkinoille. Yhtiössä aloitettiin voimakas tietotekniikan kehittäminen. Tuli uudet suunnittelu ohjelmat ja tuotannonohjausjärjestelmät. Lisää koulutusta, koulupäiviä saattoi olla viikossa kaksikin. Koska projektit alkoivat myöhästellä, aloitettiin vieläkin voimakkaampi ostotoiminta, että keritään itse keskittyä oppimaan uudet pelit ja pensselit. Aikaisemmin alihankinnan osuus pysyi alle 50% :ssa. Projektien suunnittelu ostettiin kokonaan ulkoa ja suunnitteluinsinööreistä tuli pääsuunnittelijoita. Heidän tehtävän kuvaksi tuli valvoa, tarkistaa ja toimittaa osat ostoon. Organisaatiossa tapahtui profiilin nostamisen. Projektipäälliköitä saattoi yhdelle myydylle koneelle olla useita ja heille projektinprojekti.

Alihankinta koski myös itse tavaroiden hankintaa. Sieltä ostetaan, mistä halvimmalla saadaan. Ostotoiminta laajeni ensin lähinaapureihin ja Suomenlahden toiselle puolen Viroon ja Puolaan. Ei muuten enää tullut henkilöstörahaa entiseen malliin. Aikataulut venyivät ja liukumien puitteissa henkilöt jatkoivat päivää, yrittettiin siis tehdä firman kannata hyvää tulosta.

Aasian markkinoille mentiin tukka hulmuten, rakennettiin uusi tehdas ja haluttiin käyttöön samat ohjelmat ja järjestelmät kuin Suomessa. Koulutettiin kiinalaisia työntekijöitä, olivat silloin vielä kymmenen kertaa halvempia, mutta eivät ole enää. Oppivat tekemään kolmiopalkkia, eli telan kaavareita. Aasian myynti veti aluksi hyvin, itse keskityin kartonkikoneisiin, joita vielä myytiin, paperikoneiden myynti oli jo loppunut 2003 jälkeen lähes tyystin. Viimeisin iso kauppa oli Suomeen Kuusankoskelle nopea hienopaperikone. No, sen jälkeen myytiin Kiinaan joitakin yksittäisiä hienopaperikoneita.

Aika aikaa kutakin, sanoi… Kartonkikoneiden myynti alkoi tökkiä. Kiinalainen ostaja halusi itse valmistaa osat ja työllistää paikallista porukkaa. Suomessa ei valmistettu ja suunniteltu kuin ns. keihäänkärkituotteet. Laatukustannukset alkoivat kasvaa ja mikä ihmeellisintä, koneita van ei saatu millään kuntoon. Asiakkaat eivät katsoneet hyvällä jatkuvia epäonnistumisia ja tuotannon heidän menetyksiään.

Samaan aikaan tuotekehitys painoi pitkää päivää. Myytiin protoja, joita ei ollut kunnolla testattu. Vanha sanonta: ”Testataan tuotantokoneella otettiin käyttöön.” Yhä enempi tuli laatukustannuksia ja vihaisia asiakkaita. Koneita ei saatu enää kaupaksi. Keskityttiin servisetoimintaan.

Tuumasta toimeen, organisaatio laitettiin nurin ja servisemiehet remmiin. Uudet kovat johtajat astuivat peliin. Tai astuivat aamulla huoneisiinsa ja illalla sieltä ulos. Sen jälkeen johtamistyylinä oli vanha tiimijohtaminen, että henkilöt ottavat itse työt listoilta ja sopivat keskenään kuka mitäkin tekee. Paitsi että oli kaksi listaa serivisetyöt ja toinen myynnin lista, jota myynti ei suostunut serviselle antamaan. Itse kuuluin uusien koneiden ja uusintojen porukkaan, eli myynti laittoi suoraan meille kahdelle työt, jotka tekivät tarjouksia kartonkikoneille ja paperikoneille. Servisemiehet tarjosivat, möivät ja suunnittelivat pieniä komponentteja, siis yksittäisiä osia koneille. Niillä pienillä komponenteilla olisi sitten pitänyt servisejohdon mielestä kate tehdä, isossa organisaatiossa. Samoihin aikoihin aloitettiin säästäminen, oli keitos jo odotettu. Kahvia ei saanut tilata palavereihin. Servisetyöt ostettiin myös alihankinnasta, niin kuin iso organisaatio oli tottunut tekemään.

Sanoisin että kustannukset ja laatu olivat niitä tekijöitä jotka eniten painoivat. Samoihin aikoihin kilpailija möi 12 uutta konetta, kun Metso sai kaksi konetta kaupaksi. Myydyt pienet uusinnat olivat kyllä työllistäviä, mutta eivät ne mitään rahasampoja olleet. Viimeisinä aikoina, mitä itse työskentelin tehtaalla, ilmapiiri muuttui selvästi. Vähäisiä töitä vanutettiin ja virutettiin. Työt tehtiin vähintään kolmeen kertaan, sanonta: ”Miksi naiset tykkäävät Metson miehistä? No siksi kun ne tekevät kaiken hitaasti ja kahteen kertaan, ” pitää enää osittain paikkansa.

 

Elokuvissa

En ole mikään himo elokuvissa kävijä. Elokuvia kun voi katsella kotona TV:stä, tallentaa niitä digiboksiin tai ostaa kaupasta. Kaapin hyllyltä löytyi kuitenkin muuta Smartum‒ seteli ja tuumasta toimeen, Finnkinon sivuille ja elokuvaa valitsemaan. En siis ollut yksin menossa ja vaimon valinta vei voiton. Tiedossa ei olisi action elokuvaa vaan keski‒iän kriisiä mentäisiin opiskelemaan. Meneehän se pari tuntia istuessa hämärässä elokuvasalissa, jos sen jälkeen mentäisiin muuten viihteelle, ajattelin.

 

Ostamme pakolliset herkut ennen elokuvaa ja kiipeämme lauteille, ylärivin viimeisille penkeille. Ralliviikonlopun takia yllättävän paljon ulkomaalaisia katsojia, jotka eivät istu hiljaa penkeissään, niin kuin suomalaiset vaan juttelevat vilkkaasti iloisesti nauraen. Katsotaan pakolliset mainokset, syön melkein kaikki makeiseni, aina sama juttu. Elokuva alkaa parrakas farkkupaitainen mies ajaa punaista autoa, merkistä ei tietoa ja tummahiuksinen vaimo istuu vieressä. Perheen lapset nukkuvat takapenkillä. Mies ja vaimo keskustelevat äänekkäästi heittäen toisilleen totuuden palloja suoraan kasvoille. Pitkiä dialogeja, mietin, jaksaisinko lukea kirjaa noin pitkillä repliikeillä. Muuten samantyyppistä keskustelua kuin englantilaisilta voi odottaa, kaikkeen voi vastata huulenheitolla ja naurulla, hauskaa, homma ei tunnu hyytyvän kesken vaikka autolla on ajettu jo viisitoista minuuttia. Aivan kuin edellisessä katsomassani elokuvassa, Mika Ronkaisen Laulu koti‒ikävästä, jossa myös kamerat ovat sijoitettu auton eteen kuvaamaan auton sisään siellä tapahtuvaa keskustelua.

Saavutaan perheen lomanviettopaikkaan. Seuraava kohtaus on mielestäni paras tässä elokuvassa. Istutaan ruokailemassa ulkoterassilla, kolme eri sukupolvea samassa pöydässä, evät ole sukulaisia kuitenkaan. Keskustellaan kirjoittamisesta, mielenkiintoista, keskityn tovin dialogiin, tuttuja teemoja. Kyseessä on kirjailijaystävien tapaaminen. Vanhin kokenein lausuu keskustelun loppukaneetin ja muut nostavat maljaa aina tämän jälkeen. Sitten vaimot saavat vuoron. Vaimoja ärsyttävät miesten jutut siitä, että heitä verrataan kirjassa esiintyviin henkilöihin. Parrakkaan miehen vaimo esittää miehensä kirjan blondia ja saa toiset nauramaan. Mies on hänen mielestä helpoin pitää tyytyväisenä, pitämällä miestä viisaana. Saman ikäisen pariskunnan vaimo taas kertoo tarinan hänen sairaanhoitaja äidistä, joka oli kuuntelemassa koomasta heränneiden ensimmäisiä sanoja, jotka naisilla alkoivat huolena lapsista ja miehestä, kuinka heidän oli käynyt autokolarissa. Miehillä ensimmäinen asia liittyi siihen toimiiko penis ja vasta sen jälkeen kyseltiin muitten kuulumisia. Sukupolvista nuorin pari toi esille tietotekniikan ja sen, kuinka he pitävät yhteyttä toisiinsa verkossa ja mitä kaikkea mahdollisuuksia tietotekniikka tulee tulevaisuudessa tarjoamaan. Vanha rouva pöydän päästä avaa suunsa ja kertoo, ettei välttämättä enää muista kaikkea sitä, mitä kaunista heille on tapahtunut vuosien varrella. Ikään kuin joutuu menettämään läheisen, mutta pitää elämää vain läpikulkumatkana. Sille nostetaan maljoja, läpikulkumatka, sitähän tämä on. Toisilla matka vaan on lyhyempi ja toisilla pidempi. Toisille tie on mäkinen ja mutkainen. Jotkut kulkee tien laitaa toiset painaa tukka putkella vauhdilla keskikaistaa väistämättä mitään.

Kolmas ja viimeinen kohtaus näytellään hotellihuoneessa. Lapset ovat jätetty hoitoon ja keski‒ikäiselle pariskunnalle on annettu laatuaikaa. Ensin katsellaan ja kävellään pitkin katuja. Dialogit ovat taas yhtä pitkiä, kuin aikaisemmin autossa, no ei häiritse, jännite säilyy. Mennään hotellihuoneeseen, jossa odottaa punaviinipullo pöydällä ja kortti parihierontaan. Keski‒iän pelot nousevat pääosaan. Meno ei ole samaa kuin nuoruudessa, jolloin kaikki oli yksinkertaisempaa. Ei tarvinnut huolehtia lasten kasvatuksesta, kaupassakäynneistä, ruuanlaitosta ja omasta työstään. Pariskunnan miehen ensimmäisen avioliiton poika soittaa juuri ratkaisevalla hetkellä, niin kuin muissakin saippuasarjoissa kun homma meinaa lähteä vetämään. Aloitetaan syytökset toinen toista kohtaan, mikä johtaa lopulta siihen, että vaimo paiskaa oven kiinni ja lähtee ulos. Mies ei kuitenkaan anna periksi ja haluaa jatkaa keskustelua toisella sävellajilla. Mitä hemmettiä, elokuvan lopputekstit, tämä on tässä. Tunti ja viisikymmentä minuuttia riensivät niin vauhdikkaasti, etten tajunnut syödä loppuja elokuvamakeisia pussin pohjalta. Elokuva, Rakkautta ennen keskiyötä on katsomisen arvoinen tämän päivän tarina keski‒iän peloista ja toiveista.