Suomi on eurooppalainen?

Suomi on ruotsalainen, ohjelma innoitti minua ensin ajattelemaan ja sitten kirjoittamaan. Dokumentti on katsaus lähes 700 vuoden mittaiseen aikaan, jolloin olimme osa ruotsia kaikessa sen valtiollisessa olemuksessaan. Mitä se on antanut meidän suomalaiseen identiteettiin, mitä yhteistä meillä yleensä on?

Länsimainen sivistys tuli Suomeen Ruotsin ja katollisen kirkon kautta kolmen ristiretken, uskonsodan jälkeen. Idänuskonnon leviäminen pysäytettiin Viipurin taakse. Toinen merkittävä tekijä oli kuningas Kustaa Vaasa, jonka aikana irtauduttiin katollisen Rooman vaikutuksesta. Kustaa Vaasa halusi lujittaa yhteisen valtakunnan idän uhkaa vastaan ja tarvitsi siihen varoja. Kuninkaasta tuli kirkon päämies ja kirkon varat otettiin valtion hallintaan.

Papisto saarnasi ja lujitti omalla toiminnallaan valtion ideologiaa ja luterilaisia arvoja, lainkuuliaisuutta valtion hallintoa kohtaan, tunnetta oikeasta ja väärästä henkilökohtaisella tasolla niin ettei yhteisön paine siihen pysty. Samalla köyhäinapu koki taantumisen, koska enää ei voinut taivaspaikkaa ostaa lahjoittamalla rahaa köyhäinapuun. Asia korjaantui 1700- 1800 luvulla, jolloin kirkon itsemääräämisoikeus siirtyi kunnille.

Merkille pantavaa oli, ettei suomalaisia pakko ruotsalaistettu vaan oma kirjakieli syntyi ja kirjallisuutta käännettiin Suomeksi. Luterilaiseen mentaliteettiin kuuluu työn tekemisen arvostus, ja sen olemme sisäistäneet niin hyvin, että meille on hyvin vaikea ymmärtää sosiaalisten etujen hyväksikäyttöä. Sanonta ”Ken ei työtä tee, sen ei syömän pidä, ”on vieläkin ohjenuora, jota on vaikea katkaista.

Voimmeko tämän hienon historiadokumentin jälkeen unohtaa pohjoismaisen hyvinvointivaltion menneenä? Ehkä pitäisi ajatella, mitä muutoksia EU ja yhteinen Eurooppa on tuonut ja on tuomassa meille suomalaisille. Pitääkö suomalaisten lopettaa hyvinvointimallin ottaminen Ruotsista ja mennä mukaan jyrkkiin tuloeroihin ja suoranaiseen ihmisten hyväksikäyttöön suuren maailman mukaan?

Moni hyvä kehitys on pysähtynyt totalitarismiin ja ihmisten oman oikeudenmukaisuuden puutteen tuntemiseen, eli mennään mukaan yhteisön painostukseen. Esimerkkinä, kaukaisena sellaisena voin kertoa arabialaisen matemaattisen sivistyksen ja arabialaisten numeroiden ylivertaisuuden syntymisen aikana, jolloin ei ollut islaminuskontoa. Viisaat hallitsijat edistivät omalla toiminnallaan kehitystä ja levittivät sitä. Numerot tulivat Eurooppaan Espanjan arabialaisen kauden jälkeen ja levisivät siitä eteenpäin.

Islamilainen kehitys johti taantumaan ja kuten nykyisin saamme todeta, mielettömään verilöylyyn. Toinen kaukainen esimerkki ovat roomalaiset, jotka valloittamalla ja alistamalla muita kansoja keräsivät rikkauksia, mikä myöhemmin johti rappeutumiseen ja valtakunnan tuhoon. Mikään itsevaltaisesti johdettu riistäminen ei ole onneksi voittanut, mutta sekasorto ja sosiaalinen heikkous ruokkivat sitä. Ääriliikkeet saavat helposti puolelleen joukkoja, jotka hetken yhteisöllisyyden panostuksen alla kokevat olevansa vallan kahvassa kiinni. Totuus on kuitenkin, että se tukahduttaa kaiken kehityksen ja sivistyksen.

Siinä mielessä pohjoinen hyvinvointivaltio oli mallina rikkaasta tasapuolisesta kehityksestä, sosiaalisesta hyvinvoinnista, ei pelkoa tulevasta, koska pelko ja eriarvoisuus johtavat taantumaan ja kehityksen pysähtymiseen. Kovat otteet yrityksissä tuskin johtavat uusiin ideoihin paremmista ja myyvistä tuotteista. Mitkään pakkolait tuskin tuovat takaisin hyvinvointivaltiota. Sääli, jos eurooppalaisuus ja tulevaisuutemme on uuden mallin mukaista.

Kesämuisto 2015

On se hienoa kun on kesä ja pääsee maaseudun rauhaan sitä viettämään. Välttämättä sana rauha ei tule puuhastelun lomassa ensimmäisenä mieleen, mutta aika ajoin voi oikaista itsensä ja olla vaan. Yleensä kuvaan kesänviettopaikkaani sanalla työleiri ja sitä se valitettavasti on ties miten kauan ollutkin. Ne kun tuppaavat ne työt kasaantumaan juuri heinäkuulle jostain momentin syystä. On maalaamista, vanhojen tavaroiden kantamista jätekeskukseen ja metsähoitoa. Nyt en tosin aio marista töiden paljoudesta vaan mennä kesäfestaritunnelmiin. 

Mitä ihmeen festareita maalla muka on? Nimenomaan, juuri heinäkuussa kun kaikki saapuvat kotikunnillensa kesän viettoon kannattaa järjestää pippalot, joissa sitten voidaan tavata koulukavereita vuosikymmenien päästä ja kauhistella maailmanmenoa. 

Meidän musiikillinen iltamme alkoi kuinkas muuten kuin menemällä burgereille paikalliseen Kivisalmen kievariin, joka sijaitsee perustetun Konneveden kansallispuiston pohjoisosassa, Kivisalmen sillan vieressä. Paikka tuli surullisen kuuluisaksi linja-auto onnettomuudesta vuonna 56, jolloin 230 m leveä salmi ylitettiin lossilla. Linja-auton lähestyessä lossia sen jarrut pettivät ja linja-auto tippui matkustajineen neljän metrin syvyyteen. Viisitoista ihmistä hukkui ja kahdeksantoista pelastui. Nykyisin salmen yli johtaa silta, jota muuten parhaillaan korjataan. 

No, ne Kivisalmen kievarin burgerit ovat vietävän hyviä ja asiakkaita riittää kesällä. Minäkin heivasin puolenkilon lihansyöjäburgerin ääntä kohden alta aika yksikön. Mieleeni tuli TV-syömishaasteet. Paitahan siinä vähän rasvaan likaantui, mutta väliä, ollaan maalla. Paikka oli myös poliisien suosiossa. Ensin rantautui poliisivene, sitten siviiliautolla ajava poliisi, moottoripyöräpoliisi ja viimeisenä poliisin pakettiauto.  

Niin matka jatkui kohti Konnevettä ja Häyrylärantaa. Ilmanala oli heinäkuinen ja parkkeerasin auton heinäpelolle monen muun rinnalle. Vasta korjattu heinä tuoksui ja toi mieleen paahtavan helteisen heinäpellon 70- luvulta. Tapana oli, että naapuria autettiin heinätöissä ja niinpä heinäkuussa paloi nahka heinää seivästäessä useimpanakin kesänä. Koskaan ei oltu niin väsyneitä heinäpeltopäivän jälkeen, ettei olisi pelattu jalkapalloa pari tuntia illassa. Nyt kun raivaussahan kanssa liikkuu taimikossa kuusi tuntia, hyvä kun kissa pystyy sanomaan illalla.  

Ostimme liput ja ravasimme muiden perässä musiikilliselle alueelle myyntikojujen ja olutteltan ohi. Paikka on Konneveden satama ja miljöö on viehättävä. Niin sanottuja moottorikoppeja ei sisämassa monesti näe, mutta Häyrylärannassa niitä on puolisen kymmentä. Moottorikoppia ei saa sekoittaa nuottakotaan. Nuottakota oli samalla tavalla rannasta järven päälle rakennettu sivut auki oleva katollinen rakennus, jossa nuotta sai kuivua parsilla yön yli seuraavaan päivään ja iltaan. Moottorikoppissa ovat isot ovet järven puolella ja pieni ovi rannan puolella sisään menoa varten. Moottori ajetaan sisälle ja ovet kiinni.

 

Istuimme puupenkeille muitten ikäistemme seuraan. Niin, merkille pantavaa oli se, että ikäisiämme elintasovatsalla varustettuja festarivieraita oli paikalla sankka joukko, sitä ollaan vielä hengissä periaatteella. Etupenkin teinit vasta virittelivät elintasovatsaa, huomasin. Neljän tytön porukka istui tiiviisti penkillä kaverin vieressä syöden ja juoden. Ensin tytöt hakivat paistettuja muikkuja, ah mikä ihana tuoksu. Sitten olivat vuorossa jäätelöt ja limsa. Vuoron perää kukin nouti vielä muuripohjaletun ja niin oli heidän ilta saatu vauhtiin. No ymmärtää hyvin, energiaa menee ehkä paremmin teini-iässä.

 

Tyydyimme kahviin ja muurinpohjalettuihin. Ihana Irina Börklund esiintyi ensin. Hän lauloi ja kertoi meille kivoja enkelitarinoita. Ranskankieliset kappaleet olivat tarkasti kuunneltaessa tuttuja käännöksiä kauniista ja herkistä suomalaisista alkuperäisistä. Irina on melkoinen velho, mutta varmaan aito ihminen.  

 

Toista oli Samuli Edelman, jonka niin jäyhä kuva murtui hetkessä esityksen edetessä. Samuli ei paljon jutellut kappaleiden välillä, vaan seuraava setti alkoi heti edellisen loppuessa. Loppua kohti vauhti vain kasvoi ja välillä hakattiin oikein olan takaa rumpua, niin että palikka katkesi. Miten mies jaksaakin hyppiä puoli tuntia??

 

Tässä vaiheessa olin jo bongannut kaikki tutut ja tunteeksi luullut. Ihminen muuttuu iän mukana, joitain luonteen piirteitä ja maneereita kuitenkin jää ja ne kiinnittävät huomion ja muisti tekee tepposia. Välistä tulee sanottua: ” Tuokin oli aina hillumassa tansseissa, muistatko.” Niin se vaan on, että ilta ei kerkeä yöksi tässä vaiheessa ikää kääntyä, vaan on lähdettävä ajelemaan yöpuulle. Egotrip jäi vain pariin kappaleseen ja se siitä. Ehkä ensi vuonna  menemme uudestaan.

Hikeä ja korkeakulttuuria

Otsikko ainakin lupaa paljon. Löytyykö sille katetta? Kyllä löytyy, mikäli tuo kaikki tapahtui seitsemän tunnin sisällä ja niin se vaan tapahtui. Kaikki alkoi lauantaiaamuna klo 4.15, jolloin puhelin herätti. Söin tukevasti aamupuuroa omaan tapaani maustettuna. Ensin lusikoidaan ”partajugurttia” kupin pohjalle, päälle hilloa tai pakastemarjoja ja lopuksi kuumaa luomukaurapuuroa. Että se on vain hyvää arkista aamuruokaa, jota olen nautiskellut ties miten kauan, en muista koska tavan aloitin. Päälle joimme vaimon kanssa vielä kahvit ja ei kun menoksi. Laukut ja kassit mukana parkkeerasin auton parkkihalliin ja siitä linja-autoasemalle kohti punaista Onni bussi.

 

Bussikuski nosteli laukut ruumaan ja kiinnitti tagit laukkuun, aivan kuin oltaisiin lentokoneeseen nousemassa. Tarkistustarran sain kämmenen päälle. Sisällä bussissa vallitsi aamuhämärä, vieno kuorsaus kuului kuskin penkin takaa. Onni bussissa onkin leveät punaiset nahkaistuimet, joissa pää ei retkahda taakse tyhjän päälle vaan jää tuetusti asentoon, missä todella alkaa nukuttaa, varmaankin tarkoituksella tehty. Vertailin, että tämän bussin varustus on kuin amerikkalaisesta viisikymmenluvun elokuvasta. Asetuimme paikolleen ja matka Jyväskylästä kohti Helsinkiä alkoi.

Bussi saapui Oulusta ja sen huomasi matkustajista, nuoria opiskelijoita menossa halvalla Helsinkiin. Hinta ei tosiaan päätä huimannut. Jyväskylästä Helsinkiin ja takaisin kahdelta hengeltä 36 €. Ei siis kannattanut lähteä omalla autolla matkaan ja maksaa bensaa ja parka Helsingin hinnoissa. Edessämme nuokkui tyttö jalat nostettuna penkin selkänojaa vasten. Toisella puolen matkustaja oli vallannut kaksi istuinta ja nukkui jalat koukussa. Pienuudesta on joskus hyötyä, sain todeta.

Matka meni nuokkuessa ja välillä matkaeväitä nauttien. Onni bussi tuli aivan täyteen Lahdessa, joka olikin viimeinen välipysäkki ennen Helsingin Kampin uutta bussiterminaalia, josta kävelimme kadun yli hotelli Presidenttiin laittamaan matkalaukkuja säilytykseen. Kävi niin, että huoneita olikin jo saatavilla ja saimme kirjautua sisään klo 9.30 aamulla, harvinaista. Kamat jätimme huoneeseen ja matkalle kisapuistoon noutamaan juoksunumeroa ja paitaa. Paita olikin melko tyylikäs verrattuna edellisten vuosien valkoisiin paitoihin, paidan väri oli mustikan sininen. Lisäksi saimme ison tavaroiden säilytyskassin, johon jokainen voisi laittaa vaihtovaatteet kilpailun ajaksi säilöön.

Kun kerta pääkallonpaikalla ollaan, niin shoppailua ei voi unohtaa. Itse aloin parin tunnin jälkeen olla aika haluton jatkamaan rättien hypistelyä ja päätimme lähteä torille. Kaisaniemen puistossa olikin melkoiset cembalot käynnissä, ravintolapäivä, jee. Jos jonkin maalaista ruokkijaa löytyi, mitä eksoottisemman näköisiä herkkuja ja tuoksuja. Voiton vei mielestäni afrikkalainen ryhmä, joka keskittyi sambaan enempi kuin ruokaan.

Sitten en yksinkertaisesti voinut enää vastustaa kiusausta vaan ostin lohiannoksen torilta. Niinpä niin, juoksuun oli kuitenkin aikaa kolmisen tuntia. Pitäähän sitä energiaa olla varastossa ajattelin. Vatsa täynnä lohta ja uusia perunoita aloin talsia kisapaikalle vaimon jäädessä vielä katselemaan näyteikkunoita, jonnekin Fazerin nurkille.

Hotellihuoneessa asustin itseni juoksua varten juoksuhousuilla ja pitkähihaisella paidalla, vielä lenkkarit jalkaan ja menoksi. Olin kiinnittänyt juoksunumerolapun jo valmiiksi paidan etupuolelle, mikä käänsikin hotellivieraiden päitä kummasti, että mikä kilpailu se nyt hotelissa on. Ei kuinkaan, heti ulkona huomasin muitakin samoilla vermeillä ja menohaluilla olevia kanssakilpailijoita astelemassa lähtöpaikalle. Alkuverryttelyyn en mennyt, oli jo alkanut. Suuntasin askeleet kohti harjoituskenttää. Olympiastadionille ei saanut mennä juoksemaan. Stadionin nurmelle oli pystytetty huollon ja maaliintulon telttoja ja jakelupisteitä.

Pitäähän sitä lämmitellä ennen juoksua. Niinpä kiersin harjoituskentän rataa ympäri ja tein venytteleviä liikkeitä. Kun Keski-Suomesta tänne saapuu, ei kovin monta tuttua tappaa. On niin kuin yksinäinen susi liikkeellä odottaen lauman reaktioita. Helsingissä lähtö on parasta, kaikki muu onkin sitten, no sanotaan selän puolelta. Lähdössä meitä neljäätoistatuhatta juoksijaa huudatetaan, soitetaan villitsevää musiikkia ja kovaa. Jokainen lähtöryhmä saa oman musiikkikappaleen ja kysymykset: ” Kuinka moni on saapunut Itäsuomesta? Onko Turkulaisia jne.”

Lähden ryhmässä neljä. Juuri samaan aikaan sade ja tuuli yltyvät. Lähden painamaan kantapäiden seurassa pitkin Vauhtitietä kohti Töölönlahden rantaa ja rantatietä, jossa on aina mukava juosta. Ohitan vilkaisten Kansallisoopperan. Kaksi kilometriä juostu, eikä tunnu pahalle, ylitämme rautatiesillan, joka aaltoilee juoksijamassan alla, vaikea pitää tahtia ja lähdemme kiertämään Kaisaniemen lahtea. Pieniä nyppylöitä on jatkuvasti reitillä, päällystettyä kävely- ja pyöräilytietä.

Pitkä suora radanreunaa kohti Alppilaa ja juoksu jatkuu ensimmäiselle juottopisteelle. Päätin etten tavoittele hyvää aikaa etukäteen ja vielä muista. Otan mukillisen urheilujuomaa oikeaoppisesti takimmaisesta pöydästä ja juon hitaasti kävellen. Sitten loppuu katuosuus ja alkaa hiekkatiet. Hiekkatiet ovat jalkoja säästäviä, mutta minulle ne ovat vaihtelevina osuuksina myrkkyä. Juoksen mieluimmin pelkällä asfaltilla tai pelkällä hiekkatiellä, mutta en jaksottaisina pätkinä. Olen huomannut asian ennenkin, pehmeä hiekkatie on aurinkoisella säällä pölyinen ja käy henkeen. Tosin nyt hiekkatiet ovat sateen pehmittämiä ja raskaita. Juoksemme Kivihakaan, sen metsiin. Tuuli ei haittaa kuusimetsässä ja ohitan kympin merkin ilman mitään vaivoja.

 Mitä hemmettiä, täällä on pitkä ylämäki edessä. Tätä ei ole ollut aikaisemmin, huokaan itsekseni ja yritän kavuta uuvuttavaa mäkeä tyylipuhtaasti ylös. Sykkeet nousevat huomaan, ja hiljennän menoa. Olen joutunut lähtöryhmäni häntäpäähän, osa seuraavaa ryhmää erivärisin numerolapuin pinkaa ohi kuin heittäen. Takana kommentoidaan: ”Joku on näköjään opettanut Peltsin juoksemaan.” Pitkillä vetävillä askeleilla Peltsi Peltola menee kuin hirvi ohitseni. Tutun näköinen Pikku Huopanalahti törmää eteeni. Tämä on se kuoleman paikka huonosti valmistautuneelle. Viisitoista kilometriä takana, mutta tämä lahti käy voimille. Kapean lahden molemmilla puolilla juostaan, tasainen virta juoksijoita täyttää puistomaisen lahden, joka ei tunnu loppuvan koskaan. Onneksi on juottola, missä otan banaanin puolikkaan ja vettä. Sitten terveystarkkailijan katse: ” Sinä muuten lopetat, et pääse maaliin.” Minähän jaksan, menen vaikka kontaten maaliin. Huomaan että vasen nilkka on kipeytynyt ja jalka ei vaan nouse toisen mukana. Vauhti hiipuu, kunnes näen ihmeen. Olutta jaetaan juoksijoille. Tyttö ilmoittaa kaukaa jo minulle, joka siinä yksin taaperran, että maistakaa olutta. Parkaisen sanan olutta ja ojennan kättä, otan mukillisen ohrapirtelöä ja hörppään. Maistuu muuten normi oluelle vaikka onkin nolla prosenttia alkoholia. Uusilla menetelmillä oluesta poistetaan alkoholi ja aromit palautetaan. Ei tarvitse miettiä, kelpaanko auton rattiin, niin ja alkoholittomat puna- ja valkoviinit. Nyt jaksan loppuun jos kävelen. Kurjaa todeta, että ensimmäisen kerran joudun kävelemään puolikkaalla, niin se vain vanhuus tulee. Seli, seli, aina löytyy hyviä tekosyitä.

Olympiastadionin viimeisin ylämäki ennen maratonporttia ei minulle tuo mitään nostalgisia mieleen tällä kertaa, mutta hienoa olla stadionin tartaanilla ja kuvaajien maalitauluna. Kuvat joita en muuten osta, kaveri on niissä aika tuntemattoman näköinen märkä rätti. Nostan varmuuden vuoksi kädet ylös maaliin tulessa. Saan nauhallisen mitalin ja lähden kiiruusti linkkaamaan kohti hotellia ja uusia seikkailuja. Sillä minulla on tasan tunti ja viisitoista minuuttia aikaa vetää parhaat päälle ja hilata itseni Kansallisoopperan näytökseen Aida, joka esitetään viimeisen kerran. Hotelissa käyn lämpimässä ammeessa, joka tekee taivaallisen ihanaa jaloille ja siistiydyn Aidaan. Tilaamme taksin varmuuden vuoksi, sillä kello on jo vartin yli kuusi ja näytös alkaa kello yhdeksäntoista.

Onhan tämä hieno paikka. Saimme varmaan viimeisiä lippuja, koska paikkamme sijaitsee lipan alla takarivillä. Näytöksen alussa esirippuun heijastuu tai piirtyy pyramidi, kolmiulotteisena. Vallan hienot kulissit, ollaan Faaraoiden Egyptissä, jossa sotapäällikön paikasta taistellaan kulisseissa. Voiton vei Mika Pohjonen, anteeksi Radames, joka tekee mahtipontisen valloitusretken ja rakastuu vihollisen prinsessaan Aidaan. Tässä kohtaa minulle puskee jälkihien ja hikikarpalot ilmestyvät otsalle alan voida pahoin ja tuskastun. Niin muuten tuskastuu vieressä istuva rouvakin, joka katsoo minua pahan silmällä, kuin sanoakseen, sinä häiritset minua. Päätämme mennä haukkaamaan happea. Olen kalpea kuin valloitetun kansan orjat. Oopperan vahtimestari tulee perääni ja kyselee kuulumisia. Ei ole sitten lupa mennä takaisin näytökseen ja niin nautimme suolaisen välipalan ja kahvin omassa yksinäisyydessämme. Kuulemme mahtipontisen voitonfanfaarin lämpiössä.

Rohkeasti menemme toiseen näytökseen, jonka aluksi pyydän viereiseltä rouvalta anteeksi häiriötä. Hän juttelee kanssani tovin aikaa, mukava ja ymmärtäväinen vanha rouva, joka oli itsekin menossa naisten kympille. Toinen osuus oopperaa on syytöstä ja petosta, mistä luonnollisesti seuraa ikävyyksiä sotapäällikkö Rademekselle. Loppu tuli hänelle ja rakastetulle.

 

Tallainen retkipäivä Helsinkiin vuonna 2015. Saa nähdä mitä ensivuosi tuo tullessaan.

 

Liikunta on huumetta

Nyt se on todistettu, liikunta on huumetta ja ulkopuolisen toimesta. Olen tiennyt pitkän harjoittelun tuloksena, että liikkumattomuus saa minut tuntemaan syyllisyyttä ja on pakko mennä taas. Nyt sitten kävi niin, että juoksin aamupäivällä mäkilenkin, noin 11 km ja iltapäiväksi varasin kuntosalilta palauttavan sisäpyöräilyn ja puolen tunnin lihaskuntopiirin. Kaikki meni normaalisti kuntosalilla, hikeä ja iloa onnistumisista.

No, päätin sitten tankata auton paikallisella Prisman bonustankilla ja mieleen jysähti, että hiilareita olisi hyvä tankata ennen puolimaratonkilpailua. Otetaan siis mallia Juha Miedosta ja tankataan mämmiä vatsaan energiaksi. Siis suunta kohti Prisman pakastinta ja löytyihän sitä sieltä. Koska minulla ei ollut kuin yksi ostos päätin mennä pikakassalle, jossa jonotti vain yksi vanhempi mieshenkilö. Kas, siinähän on Lottoa ja ties mitä kuponkia tarjolla. Päätin ottaa 60 milj Euron Jackpotin, siinä toivossa että nyt loppuu köyhyys.

Tässä vaiheessa vanhempi mieshenkilö herää ja kysyy kassalta: ” Miten nuo kupongit toimivat?” Kassa vastaa heralle ja herra ryhtyy miettimään, minkä kupongin repäisee telineestä. Vaihtoehtoja oli runsaasti ja päätin auttaa herraa kertomalla, että se on muuten perjantaina 60 milj Euro Jackpot jaossa. Herra siinä silmäili minua ja otti kuin ottikin samasta paikasta kupongin kuin minä. Herra maksoi ostoksensa ja siirtyi pakkaamaan.

Tuli minun vuoro maksaa mämmituokkosta. Koska Pääsiäisestä oli jo jonkin aikaa, päätin jatkaa puhumista ja kerroin kassalle, että maratonjuoksija tarvitsee hiilihydraatteja energiaksi. Kassa otti kertomuksen mielellään vastaan ja vaihdoimme vielä lisätarinaa liikunnasta. Vanhempi herra sai pakattua tavaransa ja katsoi minua, pitkään ja tokaisi: ” Taitaa olla humalassa,” ja poistui paikalta. En kerinyt sanoa, etten ole käyttänyt alkoholia vuoteen. Jälkeen päin mietin asiaa ja totesin, että varmaankin tukka oli märkä ja sekaisin kuntosalin saunan jälkeen, naama oli räytyneen punainen, kuin kansanedustaja Hakkaraisen vaalimainos. Jutut olivat yli optimistisia. Ei kait siitä muuta johtopäätöstä normaali henkilö voi tehdä. Mietin vielä sitä, pitääkö sitä aina puuttua toisten herrojen asioihin, eivät he halua neuvoja nuorilta pojan klopeilta, joilla on tukka märkä ja naama punainen. Kaikki hyvin ja todistettua tuli, että liikunta on huumetta ja humala siitäkin tulee.

Kirjoituksen tieteellinen osio alkaa nyt. Eli kemian perusopinnot lukeneena tiedän, että sen miljoona erilaista kemikaalia löytyy meistä, eikä vähiten mielihyvää tai muuta stressihormonia. Liikunnasta puhuttaessa seuraavat aineet ovat pääosissa (http://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/mika_vikana/hyva_mieli_hormoneilla). 

Mielihyvähormonien opit

·         Dopamiini näyttää, että onnelliseen elämään tarvitaan suunta. Meidän löydettävä hyvä ja elää niin, että tämä hyvä säilyy ympäristössämme.

·         Serotoniini muistuttaa, että onnellisuus on tasaista kulkua sen sijaan että tempoilemme mielihyvän aallonharjoilta murheen laaksoihin.

·         Oksitosiini osoittaa, että tarvitsemme ympärillemme heimon: omia läheisiä sekä muukalaisia, joista voi jonakin päivänä tulla läheisiä.

Dopamiinin mielihyvää tuottava vaikutus ulottuu syvälle: koemme ensimmäisen dopamiinimyrskymme, kun katsomme vauvana äitimme hymyileviä kasvoja ja painaudumme vasten hänen lämmintä syliään.

Koska dopamiinin vaikutus lähtee syvältä, myös sen vaikutukset elämäämme voivat olla järisyttäviä. Se on aine, joka pitää meidät käynnissä. Kuorruttamalla hyvät asiat mielihyvällä, se suuntaa toimintaamme ja antaa niille merkityksen. Eläinkokeet vahvistavat tämän näkemyksen. Jos hiireltä tuhotaan dopamiinia tuhoavat aivosolut kokonaan, se menettää kiinnostuksensa kaikkeen. Se syö, jos sitä syötetään, mutta sillä ei ole motivaatiota syödä itse. 

Serotoniinilla on kuitenkin jotakin tekemistä onnellisuutemme kanssa. Sitä pidetään tasapainottavana välittäjäaineena: ”tyytyväisyyshormonina”. Serotoniini tasoittaa tunteidemme huippuja: aggressiota, pelkoa ja ahdistusta. Kun serotoniinin määrää lisätään esimerkiksi lääkkeillä, elämän laskut eivät tunnu niin syviltä, mistä on hyötyä masennuksen hoidossa. Haittapuolena on, etteivät nousutkaan ole silloin niin korkeita.

Serotoniini on stoalainen molekyyli: se valmistaa meitä ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se tulee.

Nykyään oksitosiinia pidetään hormonina, joka tekee meistä sosiaalisia. Oksitosiinin tiedetään lisäävän myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan. Kun ihmisille annetaan oksitosiinia nenäsuihkeena, he kykenevät tulkitsemaan herkemmin millaisia tunteita ihmisten kasvonilmeet ilmaisevat. Myös autistit, joilla on suuria vaikeuksia tulkita ihmisten ilmeitä, hyötyvät oksitosiinista.

Oksitosiini on siis tietyssä mielessä ystävyyden ja hyvän tahdon hormoni. Vaatii paljon rakkautta, että jaksaa synnyttää lapsia  Jos oksitosiini auttaa siinä, miksi ei käyttäisi samaa molekyyliä siihen, että jaksaa rakastaa heitä vielä kun he ovat rasittavia teinejä. Ja koska elämme muukalaisten keskellä, miksi ei antaisi oksitosiinin helpottaa ystävyyttä myös heidän kanssaan.

Säännöllisesti liikkuvat ihmiset ovat vähemmän ahdistuneita ja sosiaalisempia kuin ne, jotka eivät harrasta liikuntaa.  Ihmiset, jotka harrastavat liikuntaa kolme kertaa viikossa, eivät myöskään ole niin vihaisia, kyynisiä ja epäluuloisia kuin sohvaperunat. Liikunnan masennusta ehkäisevä vaikutus on myös tunnettu.

Liikunan aiheuttama euforia on hieman toinen asia kuin mielihyvä. Sen taustalla ovat endorfiinit. Ne ovat ihmisen itsensä tuottamia opiaatteja, jotka sitoutuvat hermosoluissa samoihin kohtiin kuin esimerkiksi hasis tai marijuana, ja ne tuottavat euforisen olotilan. Endofiinien tarkoitus on auttaa ihmistä kestämään kipua ja rasitusta. Siksi niiden eritys lisääntyy erityisesti rasittavan liikunnan aikana.

Ilmeisesti minun sosiaaliset hormonit lisääntyivät liikunnan seurauksena liikaa ja sosiaalinen seurustelu tuntemattoman henkilön kanssa käsitettiin oikein, liikuntahumalassa on.

Onko koulu rangaistuslaitos?

Viime päivien keskustelu koulukiusaamisista ja koulun roolista muutenkin yhteiskunnassa innoittaa minua laittamaan ajatuksia paperille aiheesta ”Onko koulu rangaistuslaitos.” Melko varmaa olisi, jos tätä asiaa oppilailta kysyisi, että vastaus olisi myönteinen. Sen tuhat kysymystä tulisi heti ja kaikki alkaisivat sanalla miksi meidän.

                                                                  

Vaikka oppilaille selittää kuinka hienosti että pakkasraja ei ylity ja on mentävä ulos, niin silti jonkun mielestä pakkasmittari on laitettu tahallaan aurinkoiseen paikkaan ja kännykän mukaan pakkasta on 24 astetta nyt. Selitä siinä sitten että olette muuten yhdessä sopineet ja yhdessä hyväksyneet nämä rajat. Sitten alkaa lapasten ja pipojen etsiminen, jota jatkuu kymmenen minuuttia. Viimeistään eteiseen muodostuu pitkä vessajono ja kello pärähtää kutsun seuraavalle tunnille. Mitä isot tekevät edellä, sitä pienet perässä. Esimerkin voima on huomioon otettava tekijä.

 

Palatakseni koulukiusaamiseen on ikävää todeta, että ilkeämielisyys ja välinpitämättömyys ovat lisääntyneet. Oppilastietojärjestelmässä Wilmassa ovat omat rivit kotitehtävien tekemättä jättäminen, huono käytös oppitunnilla, väkivaltainen käytös ja jotain muuta. Löytyy myös aktiivinen käytös, muutos oppimisessa ja niin edelleen. Eräs oppilas tuli jatkuvasti pyytämään uusia kotitehtävä papereita. Entiset olivat hävinneet. Aloin ihmetellä miksi, ja syyksi paljastui toisten oppilaiden kiusanteko. Koulumatkalla ja välitunnilla kaverin tehtävät silputtiin siististi ja tunnin alussa naama loistaen katsottiin kuinka toinen saa taas merkinnän. Koska tajusin tilanteen, annoin kaverille uudet tehtävät, jotka hän meni tekemään opettajan huoneeseen ennen tuntia. Kiusaajilta hyytyi hymy ja kiusanteko loppui.

 

Toinen esimerkki oli minitietokoneet, jotka haettiin opettajanhuoneesta, minne ne tunnin jälkeen vietiin lataukseen. Paitsi kun oppilailla oli ruokatauko ja kiire ruokalaan, eräät pyysivät luvan käyttää omaa älypuhelinta. He siis pääsisivät nopeammin ruokailuun kuin muut. Siitä kehkeytyi jos jonkinlaista säpinää koneiden palautuksen myötä. Aluksi riskattiin opettajaa viemään tietokoneet, mutta kun se ei onnistunut, jätettiin kylmästi koneet lojumaan pöydille. No nyt tuli merkintä taas niille jotka sen tekivät. Seuravana päivänä kamala paliikki siitä, että kuka jätti ja kuka ei jättänyt konetta. Tässäkin olin huomaavinani että ilkeämielisyys nosti päätään.

 

Mistä ilkeämielistä käyttäytymistä opitaan? Suomalainen on hieman kateellinen toisen menestymiselle, eikä osata olla kannustavia. Rangaistusmerkinnät ruokkivat ilkeämielisyyttä ja lisäävät luokan kahiajakoisuutta. Oma mielipide on myös, ettei työelämässä enää kiltit pärjää. Ei, siellä pärjäävät ne jotka ovat nokkelia ratkaisemaan ongelmia ja tekemään yhdessä asioita. Tekemään yhdessä asioita tarkoittaa sitä että joukko pystyy sopuisasti määrittelemään yhteisen päämäärän ja pyrkimyksen ja joustavasti jakamaan työtehtävät päämäärän saavuttamisen hyväksi. Silloin se porukan heikoinkin saa sen oman tehtävän ja voi olla ylpeä osallisuudestaan.

 

Paljon on puhuttu nuorten syrjäytyneisyydestä. Teineille ovat kaverisuhteet hyvin tärkeitä ja en lähtisi niitä koulussa rikkomaa määräämällä oppilaan istumaan jonkun muun kuin kaverin vieressä sen vuoksi, että eivät sitten keskustele tunneilla. Sehän on kuin osoittaisi, että tuossa oppilaassa on jotain vikaa, sen pitää mennä etupenkkiin. Parhaat työtulokset tulevat tutussa seurassa, seurassa jossa pelataan ja tunnetaan toinen. Huomasin että oma järjestelmäni tuotti ns. kilteille oppilaille vaikeuksia, koska opettaja oli määrännyt heidän viereen ns. häirikön rauhoittumaan. Kilteille kaverin löytäminen tuotti vaikeuksia ja alkoi tasapainoilu kuka kenenkin kanssa istuu. Ratkaisin asian laittamalla pöydät jonoon, jolloin kaikki istuivat jonkun vieressä. Oli muuten helppo valvoa tehtäviä kiertäen keskellä.

 

Ei koulu ole mikään rangaistuslaitos vaan paikka jossa oppimisympäristössä kehitetään taitoja tulevaisuutta varten. Joustava luotettava käytös kanssaihmisiä kohtaan parantaa työskentelymotivaatiota.

Ennen ja nyt

Mietin tässä muuten vain, että oliko koulussa ennen vanhaan, siis kuusikymmentäluvulla, asiat paremmin kuin nyt? Silloin kylän koulussa vallitsi järjestys ja kuri. Ei puhuttu mistään ADHD lapsista tai tehty lapsille koulutyötä helpottavia erityisopettajaa vaativia opintosuunnitelmia. Toisaalta tuntuu, ettei niitä ollutkaan. Kaatumatauti taisi olla näkyvin oppimista rajoittava tekijä, eikä siitäkään saanut mitään erityiskohtelua. Kohtauksen saanut tuettiin, katsottiin, ettei pure kieltään ja laitettiin saattajan kanssa kotiin lepäämään.

 

Nyt kun menee koulun kansliaan löytää vinon pino mappeja kirjoitettuna oppilaiden erilaisista ongelmista oppia asioita, puhumattakaan kerrotuista kiusaamisista ja selvityksistä niistä. Lyhyen opettajakokemuksen perusteella voisin sanoa, ettei koulu ole muuttunut mihinkään. Oppilaat leikkivät ja pelaavat jalkapalloa niin kuin mekin tehtiin kuusikymmentäluvulla. Parhaat pelaajat valitsevat joukkueen niin kuin ennen ja kivaa oli. Mikä tekijä on erilainen? Saatte arvata kaksi kertaa, no, se on kännykkä. Ei ollut ennen kännyköitä. Ei ollut kännykkäpelejä ja ei ollut ADHD ongelmaa. Opettaja joutuu kieltämään kännykän räpläämisen tunnilla laskemattoman kerran. Voisi sanoa, että oppilaat eivät keskity oppimiseen ja opettajan kuuntelemiseen vaan siihen miten he saavat salaa räplätä tai pelata sitä mahtavaa peliään, josta saa niitä mahtavia pisteitä, hallelujaa. 

Paras kysymys minulle oli seiskojen fysiikan tunneilla:” Miksi me ei voida pitää jotain hauskaa näillä tunneilla?” No, eihän siihen voinut sanoa kuin, että: ”Kuule minä olen kanssasi samaa mieltä, mutta kun oppivelvollisuuslaki määrää sinua ja minua opiskelemaan näillä tunneilla.” Syvä hiljaisuus sen jälkeen ja tehtävien tekeminen jatkui, kunnes ruokailu läheni ja alkoi valitus, että emmekö me voisi jo lähteä ruokailemaan. Turha muuten kieltää, ne menivät jo.

Kyllä se niin on, että nykyajan lapset ovat viisaita. Ai, että minkä takia ovat? No sen takia että kun heillä todetaan lukihäiriö, niin he tietävät erityisoikeutensa, ja pitävät siitä kiinni. Jos asia on kiinnostava, ei lukihäiriöstä ole tietoakaan, kirjaimet suorastaan vilistävät oppilaan lukiessa tekstiä, kunnes hän huomaa opettajan innostuneen ilmeen ja lopettaa, ai niin lukihäiriö, toinen saa jatkaa.

 

Ei sitä ennen osattu opettajalle haistatella tai muuten kertoa etten minä tätä tietoa tarvitse tulevaisuudessa. Kaikkea olen tarvinnut mitä muistan opettajani sanoneen. Opettaja oli kylän moottori, joka jakoi tietoa talvisin, opetti kesällä uimakoulussa ja piti urheilukoulua. Aivan varmaan näki ketä mistäkin tulisi. Niin, ne HOIJKsit, ne ovat tulleet ja ei voi kuin ihmetellä. Terveille oppilaille tehdään sosiaalityöntekijöiden toimesta jos minkälaisia papereita ja sitten sellaiset oppilaat istuvat kuin tatit tunnilla, eivätkä kysyttäessä osaa vastata kuin että: ” En minä tiedä.”, joka ikinen kerta. Kaikkeen tottuu vai tottuuko? Tottuu, se on varma, oppivelvollisuus on niin lyhyt aika ihmisen elossa, että se vain vilahtaa paremman toivossa. Parempaa tulevaisuutta toivoen, lukekaa ja kertokaa tarinoita, niistä on apua. Tulevaisuuden toivot tarvitsevat tietoa menneisyydestä, koska heillä on synkkä ja pimeä tulevaisuus ja heitä pelottaa se.