Oppijan murheita

Mikä eteen oppimisessa, jos tuntee, että tietoa kyllä löytyy ja sitä saa, mutta ei vaan osaa keskittyä siihen olennaiseen? Tältä minusta tuntui menneenä viikonloppuna. Epäorgaanisen kemian tentti näytti helpolta kysymyspaperilla, mutta vastauspaperilla se olikin jotain aivan muuta kuin helpon näköistä, ei tullut flow- ilmiötä, eikä ajatusten virtaa. Samoja murheita tuntui olevan muillakin. Mistä oppiminen kiikastaa ja mitkä tekijät vaikuttavat kokeessa onnistumiseen tai epäonnistumiseen?

Kaikki alkaa siitä, että sinulle lyödään mapillinen luentomonisteita ja kymmeniä kotitehtäviä eteen. Sen jälkeen plarataan luentomonisteesta tärkeimmät kohdat läpi ja ohitetaan loput käsiä heilutellen. Sitten sinulle kerrotaan tentin minimi pisteraja, joka on puolet. Kotitehtävistä saat jonkun verran lisäpisteitä, ei kuitenkaan koskaan niin paljon että sillä mennään läpi. Tahdon kertoa, että liian vähän luentoja ja aikaa oppia. Onhan meillä netti ja Youtube videot, siltä löytää mitä vain. Niin on ja sehän tässä hieman askarruttaa.

Vanhaan ”hyvään” aikaan opettaja oli ylin auktoriteetti ja antoi tai oli antamatta tietoa niitä janoaville. Oli oppikirja, jota luettiin kuin seitsemän veljestä aapista lukkarin koulussa. Kotitehtävät piti tosiaan oppia tunnilla tai etsiä oppi kirjoista. Entä nyt? Juu, helppo homma, kotitehtävän vastaukset voi löytää netistä tai katsoa opetusvideoita, toimii hyvin. No niin toimi minullakin. Kaikki pisteet on saatu kotitehtävistä, mutta kun tentissä ei netistä ole mitään apua. Asiat joko osaat tai ei osata. Taitaa olla niin, että liika tieto on vain haitaksi opiskelussa. On totta, että tieto voidaan esittää monella tapaa ja ehkä siitä tulee vaikeuksia. Opettelet asiat Khan- akatemian videon avustamana ja huomaat, ettei homma mene oikein.

Yleensä lopullinen osaamattomuuden syy löytyy peiliin katsomalla, mutta sanoisin että opetuksen kireät aikataulut ovat myös osasyy siihen, että lisätietoa pitää ja tulee hakea muualta, sitä suorastaan odotetaan. Miten sitten voidaan todentaa tiedon oikeellisuus. Itse olen varsinainen kyselykone oppitunneilla. Siis yksi tyhmä kysyy niin paljon, ettei kaksi viisasta ehdi niihin vastata. Periaatteessa se on oikea lähestymistapa ja aktiivisuuden osoitus. Vika on ilmeisesti siinä että kysyy vääriä asioita väärään aikaan. Toinen pedagoginen juttu voisi olla ryhmäkeskustelu. Valitettavasti ryhmädynamiikka ei aina toimi. Toiset haluaa päästä mahdollisimman vähällä, eivätkä osallistu ryhmätyöskentelyyn aktiivisesti. Lisäksi ryhmätyöt vievät aikaa.

Opitaan verkossa, tehdään hommat kotona netin ääressä, oppikirjat ovat sähköisesti luettavia kirjastoissa. On kokemusta ja toimii ja ei toimi. Hyvin tehdystä verkkokurssista saattaa oppia todella paljon. Yleensä kokonaisuudet otetaan paremmin huomioon, koska verkkokurssi on pitänyt suunnitella etukäteen verkkoon. Vielä kun se testataan ja arvioidaan, on se mielestäni ykkösvaihtoehto näinä kiireisinä aikoina. Verkkokurssilla osaamisen arvostelu näkyy heti, jolloin oppilas näkee missä mennään, paljonko pisteitä vielä puuttuu tai haluanko panostaa kurssiin tosissaan. Verkkokurssin lopputentti voidaan pitää verkossa ja sen painoarvo voidaan määrittää etukäteen.

Verkkokurssin haittoja on verkon hitaus ja muut verkon tekniset ongelmat, jotka vaativat ylläpidon huomioita. Harmittaahan se kun vastaa numerolla laskutehtävään ja kone ilmoittaa vastauksen lukituksen jälkeen 0% oikein, mutta pitää myös tottua vastoinkäymisiin.

Vielä nykyisinkin opiskellaan detaljia toinen toisen perään. Niitä sitten yritetään takoa lukemalla päähän ennen tenttiä. Lopputulos on, ettei tentin jälkeen muista kuin kymmenen prosenttia luetusta, jos sitäkään. Olisi aivan uskomattoman hienoa, jos tietäisimme etukäteen, mitä tietoja tulevaisuudessa tulemme tarvitsemaan. Näin ei kuitenkaan ole, mutta nippelitiedosta voidaan kerätä kokonaisuuksia joille voidaan antaa yhteinen nimi. Kaikki kokonaisuudet saatetaan yhteen, jolloin niistä muodostuu tietolaari, josta voidaan vetää viiva toiseen vastaavaan. Toimii siis teoriassa. Pitää myös ottaa opikseen virheistä, kahta kertaa ei pitäisi tehdä samaa virhettä.

Voimamies?

Mikä kuntosaleissa koukuttaa? Onko salilla käyminen pelkkä harrastus? No, luulenpa, ettei ole jos minulta kysytään. Olen aloittanut salilla hikoilun vuonna 2008 säännöllisesti noin kolme neljä kertaa viikossa. Yhteensä erilaisia ryhmäliikuntatunteja on kertynyt noin 1680 laskujen mukaan. Alusta asti olen käynyt sisäpyöräilytunneilla ja tunnin Powerissa, missä levypainoilla ja penkillä käydään läpi jalat, selkä, hartiat, ojentajat, hauis ja vatsa. Eli kaikki peräjälkeen.  

Periaatteessa en henkilökohtaisesti tunne kuin muutaman henkilön, jotka liikkuvat samoilla tunneilla. Kuitenkin samoja naamoja on yhteisillä ryhmätunneilla kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen. Niin, olisiko se kuitenkin se vanha kunnon armeija efekti, että tekee muitten mukana, itsestään ei tulisi mitään. Voi pitää paikkansa. Onhan sanonta, että joukon jatkona menee huonompikin.  

Sitten mietitään, olisinko huonommassa kunnossa, jos en kävisi salilla. Olen pari kertaa venäyttänyt selän salilla ja joutunut olemaan poissa muutaman viikon, mutta että kunto. Tuskin olisin sen paremmassa kunnossa, koska olen lenkkeillyt koko ajan. Sali on siis kuntoindeksin kartalla sijalla kaksi tai ei sitäkään. Peruskunto pysyy juoksemalla, koska se pitää yllä keuhkojen ja verenkierron hyvinvointia. 

Mikä se sitten sinne salille vetää? Näyttämisen haluko, vai liikuntaa harrastavat tytöt. No, en voi kieltää, mutta totuus on että saliliikuntaa harrastetaan myös laihduttamisen takia ja erilaisia Personal Trainer paketteja ja hyvinvointipiirejä on joka salilla, missä ravinto ja liikunta yhdistetään terveeseen elämäntapaan ja sen opettelemiseen. Kenelle siellä nyt voisi voimiaan näyttää? Ohjaaja tyttönen saattaa laittaa tankoon puolet enemmän painoja ja liikutella niitä samalla kun ohjaa hyvinkin kevyen näköisesti. Minusta ei olisi vetämään kahta tunnin mittaista ryhmäliikuntatuntia, minkä jälkeen itse olen kuin veteen heitetty pesusieni, joo ne vetävät ja hymyilee lähtiessä toivottaen tervetuloa seuraavaan kertaan. Ehkä kaikkein nöyryyttävin näky on lihaksikas bodari, joka erehtyy tulenmaan ryhmäliikuntatunnille, missä käytetään normipainoja, mutta niitä painoja saatetaan liikutella edestakaisin viidestä kuuteen minuuttiin. Ei siis haeta mitään lihasmassaa vaan kestävyyttä ja terveyttä, ei haluta rikkoa lihassoluja. Bodari jaksaa noin puoleen väliin ja väsähtää. He nostavat hirvittäviä painoja muutaman kerran kuunnellen lihasten rutinaa ja lopettavat huohottaen.  

Kiitos ei, ei ole minun tavaramerkki. Kaaduin tässä menneenä viikonloppuna varastosta tulessani oikein pahasti. Tavarakassin kantohihna tarttui jalkaan ja lensin mätkähtäen ilmassa ovenkynnyksen ja betonilaattojen päälle. Vähän aikaa ilmaa etsiessäni aloin pyöritellä päätä ja jalkoja, olivatko paikat rikki vai ehjinä. Niin vaan selvittiin ilman murtumia ja siitä saan kiittää kuntosalia. Loppupäätelmä on, että halu säilyttää ja kokea säännöllistä tunnetta, että salilla käynti on hyvä juttu, on se mikä minua sinne vetää.

Temperamentti ja koulu

Kevään viimeisen ”Erkkaa verkossa” luennoi Liisa Keltinkangas- Järvinen. Temperamentti ja syrjäytyminen luento kertoi siitä, mitä vaikutuksia yksilön temperamentilla on kouluympäristössä, lähtökohtana jokaisella oleva yksilöllinen temperamentti. Alla on temperamentin määritelmä Liisa Keltinkangas- Järvinen, ym. http://www.tieteessatapahtuu.fi/011/luonto.htm.

Temperamentilla tarkoitetaan ihmiselle tyypillistä yksilöllistä käyttäytymis- tai reagoimistyyliä, joka erottaa hänet muista. Temperamentti kertoo, kuinka ihminen tekee sen, mitä hän tekee, ei sitä, mitä ihminen tekee, eikä sitä, miksi hän tekee. Kun kuvailemme ihmistä, puhumme usein temperamenttipiirteistä, koska temperamentti on paitsi yksilöllinen, "erottaa ihmisen muista", niin ulospäin näkyvä ja helposti havainnoitavissa oleva. Emme tiedä, miksi ihminen on huonolla tuulella, mutta voimme helposti havaita, millä tavalla hän sen osoittaa.

Lähtökohtana on siis, että saamme luonnon arpajaisissa jokainen pysyvän ominaisuuden, joka ilmenee persoonallisuuden biologisena pohjana. Se on sidoksissa aivorakenteisiin ja fysiologiaan. Kasvatus ja ympäristö muovaavat temperamenttia elinkaaren ajan. Aluksi kasvattajina ovat lapsen vanhemmat ja myöhemmin koulu ja lähipiiri. Temperamentti ei tuota persoonallisuutta vaan ympäristön palaute tuottaa persoonallisuuden. Temperamentti ei vaikuta oppimiseen ainoastaan ensireaktioon, miten asioihin suhtaudutaan. Ei ole poikkeavia temperamentteja vain normaaleja. Temperamentin tehtävä on säilyttää yksilöllisyys.

Luennoitsija oli huolissaan siitä, että tehdyn tutkimuksen mukaan temperamentti vaikuttaa arvosanoihin Suomen kouluissa. Suomella on länsimaiden korkein ero tyttöjen ja poikien arvosanoissa. Yhteiskunnalle ei ole tarkoituksenmukaista, että vai tytöt menevät jatkoon opiskelussa ja tämä kehitys vain kasvaa vuosi vuodelta. Tutkimuksen mukaan temperamentti selittää yli 40 % matematiikan ja äidinkielen arvosanojen varianssista (oppilaiden välisistä eroista), vaikka temperamentilla ei ole vaikutusta oppimiseen.

Elämme suvaitsemattomuuden aikaa ja arvostamme henkilöitä joilla on korkea itsetunto, sosiaalisuus ja kyky riskinottoon. Sosiaalinen avoin ja iloinen henkilö koetaan yhteiskunnassa positiivisena. Kouluympäristö siis suosii tietynlaisia temperamentteja ja jättää muut alisuoriutujiksi. Tutkimukseen osallistui 10 % Suomen peruskouluista ja 4200 henkilöä, joukossa myös opettajia.

Katse kohdistuu siis opettajaan. Määrääkö opettaja oppilaan opiskelutyylin ja saako hän arvostelussa ottaa sen mukaan? Kaksi oppilasta tekee perusteiltaan samanlaiset työt. Toinen on ollut poissa tunneilta, pyytää lisäaikaa ja on huonosti tavoitettavissa. Kun nyt on aamu-uninen ja kohtaa stressin omalla tavallaan. Kuitenkin hän saa numeroa pienemmän arvosanan opettajalta.

Miten opettajan tulisi toimia:1) opettajan tulisi ottaa huomioon oppilaiden temperamentin ääripäät, niin että hän tasoittaa niitä, 2) opettajan pitää tunnustaa jokaisen yksilön oma luontainen temperamentti luontaiseksi tavaksi opiskella, 3) temperamenttia ei tule sotkea oppimiseen, 4) oppilaita ei pidä jakaa temperamentin mukaan ryhmiin, vaan pyrkiä tasoittamaan ryhmissä erilaisia ääripäitä, 5) oppimisympäristön rakenteelliset ratkaisut huomioitava siten, ettei temperamentin mukaan oppilas kuluta turhaan energiaa, esimerkiksi varautuneelta ja estyneeltä oppilaalta kuluu energiaa koska hänen pitää olla nopeasti valmis tekemään uusia asioita, tai luokan seinät ovat täynnä karttoja ja tietoa, jota kontrolloiva oppilas rekisteröi, eikä pysty keskittymään koetehtäviin, 6) opettajan kannattaa pyrkiä pitämään vaihtelevia kokeita ja 7) opettajan on ohjattava temperamenttia, ei arvosteltava

 

Päätulos oli, että jos temperamentin osuus arvostelussa jätetään pois tasoittuvat tyttöjen ja poikien väliset erot. Toimintatyyliin, miten opiskellaan kiinnitettävä huomiota ja tasoitettava tyttöjen ja poikien välisiä tapoja. Opettaja opettaa ammattitaidollaan, eikä temperamentillään. Valintaprosessi korostaa liikaa sosiaalisuutta, josta seuraa, että toisille jää vähempi huomio, mistä seuraa entistä kriittisempi suhtautuminen poikkeavaan temperamenttiin ja siitä seuraa entistä herkempi syrjäytyminen yhteiskunnasta. Miesopettajat ja vanhemmat opettajat eivät häiriintyneet temperamentista ja ottivat näin ollen vähempi sen vaikutusta mukaan arvostelussa.

Uusi oppiminen

On vaikea aloittaa kertomalla siitä, että kuinka hyvin meillä Suomessa on oppiminen hyvässä mallissa. Niin hyvässä että sitä voidaan kaupata ulkomaille asti. Kuitenkin olin huomaavinani vaatimattoman opettajaharjoitteluni aikana oppilaissa oppimishaluttomuutta, masentuneisuutta, keskittymistä vääriin asioihin, epätietoisuutta tulevaisuudesta ja paljon vielä muuta, mitä en vielä ymmärrä. Onko yhteiskunta muuttunut jotenkin hankalaksi paikaksi elää ja olla? Niin hankalaksi paikaksi, ettei sen solmuja kukaan pysty enää selvittämään.

Keskitytään oppimiseen ja opettamiseen. On todettu, että kodin tunneilmapiiri vaikuttaa lapsen oppimiskäyttäytymiseen myös kouluiällä. Lapsen kouluosaamista voidaan ennustaa kotisuhteiden ja opettajan kanssa käydyn vuorovaikutuksen mukaan, sillä vuorovaikutus ja sen onnistuminen vaikuttavat lapsen motivaatioon ja kykyyn oppia (Lipponen P. 2013, 8). Kouluosaaminen lähtee turvallisesta kodin ympäristöstä, missä lapsi saa opetella ja ohjata aktiivisesti omaa elämää sosiaalisessa ympäristössä tekemällä ja turvallisesti erehtymällä toisten kanssa.

Itse kiinnitin huomiota mielestäni epäonnistuneeseen opetusharjoitustuntiin, missä oppilaita ei saanut mitenkään motivoitua tekemään ryhmätöitä yhdessä. Heille oli tärkeä selvittää ensin, mihin tätä tehtävää tarvitaan, miksi meidän pitää tehdä ryhmässä töitä? Oppilailta puuttui mielestä kuva, mihin ollaan menossa, mikä hänestä tulee? Onhan niin, että yrityksen tulee tietää ja tuntea markkinat. Vasta sitten yritys voi tehdä päätöksen, mitä meidän pitää seuraavaksi tehdä ja mihin pitää keskittyä. Varmaan oppitunnilla ei selvinnyt se tarkoitus, ns. villakoiran ydin.

Onhan maailma muuttunut. Isäni pääsi vähällä koulun suhteen. Vuoden 1940‒1945 aikoina oppilaat kävivät lyhennetyn kansakoulun neljä vuosiluokkaa ja sen jälkeen töihin. Ensin metsätöitä ja kun ikää tuli hän ajoi linja-auton ajokortin yhden viikonlopun aikana. Huomaa, miten tehokasta oli koulutus ennen. Ei siis mitään turhia teorioita vaan käytännön perusteet ja töihin. Niillä mentiin jonkun aikaa ja isä vaihtoi alaa rakentamiseen. Appiukon opetuksella hänestä kehittyi rakennusmies ja töitä oli. Loppupuolella uraa hän oli mittamies, joka laski ja teki mittauksia. Laski, mutta eihän hän ollut käynyt kuin neljä vuotta kansakoulua, tuskin siinä trigonometriaa oli opiskeltu. No ei oltu, mutta isä selvitti asiat tilanteen niin vaatiessa. Siltatyömaalla kaarevan sillan rakentaminen aloitettiin molemmiltapuolin jokea, hän laski ja mittaili tarvittavat mitat ja valmisti laskelmien mukaan mallin, jonka mukaan betonilaudoituksia tehtiin ja sillan päät yhdistyivät yhdeksi sillaksi.

Melkein voisin väittää, että jonkunlainen luovuus ja oma osaaminen ovat hieman kadoksissa. Listaan voisi lisätä päättelykyvyn. Jos kaiken voi kysyä googlettamalla älypuhelimella, olemme tulleet riippuvaisiksi kyseisestä teknologiasta tai emme ole sisäistäneet sen syvällisiä tarkoitusperiä tehdä bisnestä verkossa, verkottumalla ja luomalla uutta globaalisti. Miltä oppimisen tulevaisuus siis voisi näyttää?

Teknologinen kehitys ei pysähdy opettajiin, vaan heidän on kiltisti otettava tablettitietokone käyttöön yhdessä oppilaiden kanssa. Minua alkoi hivellä sana ubiikkioppiminen. Sillä tarkoitetaan oppimista koska tahansa, missä tahansa ja millä tavalla tahansa, sekä muodollisissa, että epämuodollisissa tilanteissa. Oppiminen ei siis rajoitu pelkästään luokkahuoneeseen tai tietokoneiden ympärillä pyöriviin oppimisympäristöihin. Muodollista ja epämuodollista oppimista voi tapahtua missä ympäristössä tahansa.

Ei mitään uutta siis, jo isäni oppimisympäristö oli autenttinen. Töihin vaan mentiin ja joku ne aina opetti tai oppi mallin mukaan. Silloin vaan ei ollut mobiililaitteita tallentamassa oppimista, eikä Facebook- sivuja, jotta tieto olisi voitu jakaa muillekin. Miksi pitää jakaa tietoa? Vaikka meidän koulutusviennin päättäjät ja kehittäjät olisivat tehneet globaalin ohjelman, johon mikä tahansa oppimisympäristö voisi tallettaa sen alueen oppimisen tarpeet ja tiedon siitä missä ja millaista osaamista tarvitaan, niin mitä sitten, mitä oppisimme lisää. Tietoja pystyttäisiin vertailemaan jaetun tallenteen mukaan. Meidän oppilaat tekivät auton maalaamisen tällä tavalla. Siihen oppilaitos vaikka Norjasta vastaa, että meidän oppilaat ne vasta osaakin auton maalata jne. Voi olla että jonkinlaista hyötyä olisi, ainakin virheelliset käsitykset tulisi pohdittua tarkemmin. Mutta kun se kansainvälinen kilpailu, eihän sitä voida näyttää toisille, kuinka meillä täällä Suomessa pistetään uusi peli pystyyn, vai voiko? Liikesalaisuudet ja patenttisuojaus tulevat vastaan hyvin pian. Lisäksi tulevat ne työn kustannukset. Teollisuustyö on jo nyt viety kilpailun nimissä halpamaihin.

Kuuluvatko opettajat jatkossa asiantuntijaverkostoihin, jotka myyvät palveluitaan? Jos haluan oikeudellisia neuvoja, otan yhteyttä joko maksuttomaan oikeusapupalveluun tai maksan asianajalle työstä. Tämä eriarvoistaa oppilaita ja luo alueellisia tasoeroja. On aloja joilla aina tarvitaan osaavia tekijöitä. Vesihuolto, pelastuspalvelu, joukkoliikenne, hyvinvointipalvelut, elintarvikehuolto ja maanpuolustus ainakin tarvitsevat työntekijöitä. Lisäisin listaan vielä varhaiskasvatuksen ja peruskoulutuksen, sillä tuskin meillä on rahkeita mennä peruskoulutuksessa yksityistämisen linjoille. Mikäli varhais- ja peruskoulutus pystyttäisiin hoitamaan hyvin, ettei syrjäytyviä nuoria enää löydetä, on todella päästy Pisan tornissa ylöspäin.

Melkein laittaisin lisäpanokset opetuksen kehittämisessä juuri varhais- ja peruskoulutuksen kehittämisen, jos siellä epäonnistutaan, seuraa siitä elinikäinen juokseminen luukulta toiselle. Toisenasteen koulutuksessa menisin henkilökohtaisiin opintosuunnitelmiin, joiden toteutus menisi sen mukaan missä oppimisympäristössä oppiminen parhaiten onnistuisi. Jos oppilaan mielikuva omasta tulevaisuuden osaamisesta on esimerkiksi tulla jätehuollon ammattilaiseksi, oppiminen autenttisessa oppimisympäristössä olisi paras vaihtoehto. Mikäli oppilaan mielikuva ja testien tulokset sen näyttävät, että lahjakkuudet viittaavat biokemian tutkijaan, olisi paras oppimisympäristö yliopiston biologian laitos. Tämä on täysin uutta pedagogista ajattelua, mutta se motivointi ja aktiivisuus ennen kaikkea.

Oppilaan rooli olisi enempi kokonaisuuden hahmottamista ja aktiivista reflektointia sen etenemisessä. Opettaja rooli olisi enempi ohjaava ja oppimisympäristöjä luova. Opettajat voisivat tehdä myös yhteistyötä ja verkottua nykyistä huomattavasti paremmin.

Onko opettaja ATK- masteri

Tämä kysymys esitettiin ATK- luokassa tapahtuneen tehtävänannon aikana. Oppilaille kerrottiin pitkästi mitä ja miten mittausraportti on tehtävä. Opettaja näytti kohta kohdalta edeten miten mittausraportin pohja kirjoitetaan. Sen jälkeen kuului samaisen oppilaan suusta parkaisu: ” Niin, mitä meidän pitää tehdä?”

                                                                                                  

Suomalaiset sananlaskut kertovat monesti parhaiten lähellä olevan totuuden. Siitä esimerkki alla:

Kukas kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse

Mistä johtuu, että moni nuori kuin jää odottamaan valmiiksi katetun pöydän antimia. Vai onko koululuokassa tapahtuva käyttäytymisen malli suoraa seurausta jostain aikaisemmin opitusta sosiaalisesta perinteestä. Tapana on, ettei töitä lähdetä tekemään suin päin vaan ensin porukassa hieman jutellaan säästä, kerrotaan muutama vitsi, kehutaan autot ja odotetaan, että joku aloittaa tekemisen, jonka jälkeen alkaa väittely siitä kuinka minä sen olisin tehnyt. Osimoilleen näin se menee.

Luokassa oppilaat jäävät samalla tapaan odottamaan että, joku aloittaa tekemisen, missä tapauksessa toiset odottavat vielä enempi, koska toi tietää jo sen. Voihan sitä kyseenalaistaa. Tämän jälkeen jäädään odottamaan opettajan vastausta. Opettaja kyllä antaa vastauksen, sen oppilaat tietää, mutta eivät sitä, ettei kannettu vesi kaivossa pysy. On vielä opettajia jotka myös ajattelevat, että minun kuuluu antaa oppilaille tietoa. Äidillinen tai isällinen opettajan rooli johtaa siihen, että opettaja yrittää varmistaa jokaiselta oppilaalta erikseen asian ymmärtämisen. Senhän tietää, että oppilaat tykkäävät toiminnasta ja suorastaan odottavat tilaisuutta kysyä jokainen vuoron perään saman asian.

Väitän ettei menetelmä toimi, koska opettaja väsyy eivätkä oppilaat kuitenkaan tiedä asiaa syvällisesti. Voihan se tuntua että homma on hallussa ja oppilaat muistavat opettajan paijauksen koepäivään asti, mutta siihen se taitaa loppua. Ensiksi kissa on viisas eläin, joka osaa käyttää tilanteita hyväkseen. Hieman kyhnytystä ja kehräämistä, niin ateria kannetaan eteen. Toimii hyvin kissalla, mutta ei oppilaalla. Kyllä oppilaan on itse tartuttava kiinni itsestään ja nostettava asiat pöydälle ja kysyttävä, mitä tämä kysymys tarkoittaa, miksi se on minulle tärkeä asia, voinko oppia asiasta lisää ja voinko kenties hyödyttää ryhmääni kertomalla siitä heille.

Ei opettaja seuraa äiti tai isähahmona oppilaita työelämään. Työ- tai yrityselämässä oma tekeminen ja tunne siitä, että tekee jotain hyödyllistä, on tärkeää. Luokassa juuri ne ryhmätöiden aktiiviset, uteliaat ja toiset huomioon ottavat oppilaat saavat muutkin ryhmäläiset tuntemaan siltä, että tätä on oppiminen, minä tiedän tämän itse. Opettaja toimii ohjaajana ja kanavoi asioiden virtaamista. Paras lopputulos saadaan kriittisellä yhteisellä näkemyksellä.

Osallisuus ja irrallisuus

Erkkaa verkossa toinen osio kertoi nuorten irrallisuudesta ja siitä, miten koulu ja opettajat voivat olla hyvin tärkeä osa nuorten irrallisuuden ehkäisytyössä. Korjaavasta nuorisotyöstä on edetty ehkäisevään nuorisotyöhön. On paljon vaikeampaa korjata ongelmaksi päässyt syrjäytyminen ja irrallisuus. Sen sijaan varhaisessa vaiheessa tehty ehkäisevä nuorisotyö auttaa nuorta sopeutumisessa yhteiskunnan täysvaltaiseksi jäseneksi. 

Irrallinen nuori voidaan määritellä henkilöksi, joka ei ole kiinnittynyt tai joka ei ole saanut kiinnittyä kokonaisuuden osaksi. Kokonaisuudella tarkoitetaan jotain osaa mihin nuori henkilö tuntee kuuluvansa, esimerkiksi opiskeluryhmä tai harrasteryhmä. Jos nuorelta puuttuu tunne kuulua ja tulla hyväksytyksi johonkin kokonaisuuteen, hän tuntee olonsa irralliseksi ja syrjäytyy.  

Mitkä tekijät vaikuttavat irrallisuuteen? Suomalainen hyvinvointijärjestelmä on rakennettu poistamaan pahoinvointia, ei tukemaan hyvinvointia. Järjestetään asuntoja asunnottomille, jaetaan avustuksia. Valitettavasti ne eivät useinkaan johda henkilön oman hyvinvoinnin lisääntymiseen vaan saattavat jopa passivoida henkilön odottamaan seuraavaa avustusta. Voidaan kysyä ehkäiseekö passivointi syrjäytymistä ja irrallisuuden tunnetta?  

Toinen tapa on nähdä hyvinvointi kykynä toimia ja olla osallisena jossain kokonaisuudessa. Tulevaisuuden haasteena on sellaisten palvelukokonaisuuksien luominen, jotka tukevat yhteisöjä ja osallistuvaa kansalaisuutta. Hyvinvointi ja ihmisten arvostus syntyy osallisuudesta ja kokemuksesta olla tekemässä jotain arvokasta yhteisen hyvinvoinnin eteen. Siis hyvinvointiin ei riitä että on katto pään päällä ja tuet. Henkilön pitää tuntea olevansa osa osallistuvaa kokonaisuutta, jossa hän voi vaikuttaa asioihin. Kokonaisuus voi olla esimerkiksi koti, koulu, asuinalue, media, seurakunta tai ABC-asema. Näistä keskitytään seuraavaksi kouluun. Koska koulu ja opettajat pystyvät tekemään hyvinvointityötä. 

Nuori joka on saanut koulupaikan, on hyvässä asemassa. On myös paljon rannalle jääneitä, joilla saattaa olla orastavia irrallisuuden tunteita, ellei sitten kuuluta kokonaisuuteen, jossa saadaan toteuttaa itseä toisten arvostamana. Koulussa opettaja voi tehdä ennaltaehkäisevää työtä ja toimia niin, että hyvinvointi eikä pahoinvointi lisäänny. Periaatteessa osallistuvaa opetusta suosii myös yrittäjyyskasvatus teema. Eli ollaan oikeilla jäljillä. Miten opettaja voi lisätä hyvinvointia luokassa?

1.      Hyvinvointi on toimivuutta ja osallistumista

2.      Turvallisessa ryhmässä saa mokata

3.      Tuetaan sitä missä ollaan hyviä ja annetaan palautetta

4.      Kukaan ei kehitä itsetuntoaan yksin vaan se tulee suhteessa muihin

5.      Jokaisen on saatava onnistumisen tunne ainakin kerran viikossa

6.      Epäonnistumisen ansaa pitää välttää, tukemalla ja neuvomalla

Opettajalla on paikka nähdä luokka kokonaisuutena ja huomata siellä ne aktiiviset ja passiiviset oppilaat. Niiden perusteella hän voi tehdä hyvinvointityötä. Mistä sitten tunnistaa aktiivisen tai passiivisen käyttäytymisen:

Aktiivinen	Passiivinen
Näkee itsensä toimijana. Minä voin vaikuttaa asioihin.	Näkee itsensä toiminnan kohteena. Jää usein odottamaan, että jotain tapahtuisi.
Yrittää ja tekee kaikkensa	Odottaa mieluimmin, että joku muu tekee
Ottaa vastuuta ja vaikuttaa lopputulokseen	Ajattelee, etten minä voi vaikuttaa mihinkään
Tavoitteellinen	Ajautuu
Päämäärätietoinen	Epävarma
Hakee itsenäisesti tietoa	Odottaa että määrätään tekemään jotain

 

Omaa toimijuuttaan ei pidä vähätellä, sillä jokaisessa meissä on paljonkin enemmän potentiaalia toimintaan kuin me sitä käytämme.

Jotta nuori voi toimia ja olla osallisena kokonaisuuksissa on oltava myös resursseja. Valitettavasti suomalaisella nuorella on keskimääräistä vähempi resursseja käytettävänä kuin muilla läntisen Euroopan nuorilla. Käytännön resursseja ovat asuminen, terveydenhuolto ja koulu. Nuoren identiteettiä tukevat symboliset resurssit, kuten harrastukset. Tapojen resurssit, kuten tekemisen tavat, näin toimin ja näin onnistun. Sosiaaliset resurssit, ihmissuhteet, tuki ja arvostus. On tutkittu että syrjäytyneiksi määritellyillä resurssien määrä vaihtelee huomattavasti. Pelkät käytännön resurssit eivät riitä, on oltava myös luottamuksellisia ihmissuhteita. Yhteishenki, hauskuus ja kehittyminen eivät riitä yksin tulee olla:

1.      Osallisuus tunnustettuna asemana, mikä edellyttää että on muodollisesti tunnustettu toimijaksi, eikä toiminnan kohteeksi.

2.      Osallisuus edellyttää toimintaa ja toiminnan tuloksia

3.      Osallisuus synnyttää kokemuksia siitä, että on voitu osallistua

4.      Osallisuudessa on kyse yksilön ja yhteisön suhteesta

 Ensimmäiseen kohtaan on helppo antaa esimerkkejä. Kouluissa harvoin oppilailta kysytään, mitä he haluavat tai että heille annettaisiin tilaisuus kertoa edes mielipide asioihin. Ylöjärvellä koululaiset saivat kysellä päättäjiltä heille tärkeistä asioista. Yksi kysymys koski isojen liikenneympyröiden kukkaistutuksia ja koristeita. Siinä kyseenalaistettiin niiden tarpeellisuus ja kustannukset niistä, sillä tiedolla, että eivät koululaiset niitä katsele, koska ajavat pyöräteitä pitkin kouluun.  

Osallistava opetus, jossa saadaan onnistumisia kasvattaa oppilaiden itsetuntoa, tuo positiivista yhteishenkeä, luo uusia kokemuksia ja uutta yhteisöllistä oppimista. Ennen kaikkea edistää osallistumista ja ehkäisee irrallisuutta. Ehkä toiminnalla opettajat saavat kasvatettua takapenkkisukupolvesta vielä osallistuvia kansalaisia.

Synkroninen ja asynkroninen kommunikaatio yhteisöllisen oppimisen näkökulmasta

Verkossa tapahtuva oppiminen tietokoneen avulla voi olla synkronista tai asynkronista verkkoviestintää. Verkko-opiskelijat voivat olla yhteydessä toisiinsa samanaikaisesti eli synkronisesti tai eriaikaisesti eli asynkronisesti. Myös opettajan roolilla on oma merkityksensä molemmissa tapauksissa verkko-opiskelun onnistumisessa. Olipa kyseessä verkossa tai lähiopetuksessa tapahtuva oppimistilanne, on yhteisöllinen dialogi oppimisen kulmakivi (Kiviniemi. K 2000, 94.)

Yhteisöllinen oppiminen tarkoittaa ryhmää, joka tietoisesti yrittää selittää ilmiötä tai ratkaista ongelmaa. Yhdessä pohtimalla yksilöt tuovat kukin oman tietonsa ryhmän käyttöön ja ilmiöstä tai ongelmasta muodostuu yhteinen käsitys. Se on myös oppimisprosessi, jonka tarkoitus on löytää yhteisiä tavoitteita ja osallistua tavoitteiden asetteluun. Olennaista on siis vuorovaikutus ryhmän jäsenten kanssa (http://fi.wikipedia.org/wiki/Yhteis%C3%B6llinen_oppiminen.)

Mitä etuja ja haittoja voidaan sitten nähdä yhteisöllisessä oppimisessa verkossa tapahtuvan oppimisen näkökulmasta katsottuna, unohtamatta opettajaa? Yhteisöllinen synkroninen verkossa samaan aikaan tapahtuva keskustelu vaatii videoneuvottelulaitteet tai henkilökohtaisen yhteyden omalta tiekoneelta. Videoluentoa on mahdollista kommentoida reaaliaikaisesti, mutta varsinainen yhteisöllinen oppiminen on parhaimmillaan yhteisessä ryhmätilassa. Juuri tämän tyyppisiä luentoja järjestetään siten, että eri ryhmät voivat sijaita maantieteellisesti kaukana toisistaan. Yhteisöllinen keskustelu on opettajan harkinnan mukaista, ja ryhmätyön purkaminen tapahtuu joko opettajan kootessa ajatukset yhteisesti näytettävälle taululle tai henkilö kertoo ajatukset kaikille mikrofonin välityksellä.

Massaluennon etuna on, että luento voidaan järjestää maantieteellisesti hyvinkin etäältä ja silti muut ryhmät voivat tulla siihen mukaan, joko ryhmänä yhteisessä tilassa tai henkilökohtaisen tiekoneen välityksellä yksilönä. Verkkoluentoa massoille voidaan pitää kustannustehokkaana tapana. Luento voidaan järjestää siellä, missä parhaat asiantuntijat ovat. Yhteisöllinen oppiminen voi toteutua, kunhan opettaja on miettinyt ryhmätyön aiheet etukäteen ja varannut ajan keskusteluun ja keskustelun purkamiseen. Mikäli on useampi ryhmä, aikaa voi mennä ja itse opetus voi jumittua.

Haittana näkisin sen, että massaluennoilla mennään perinteisen luennoinnin mukaan jolloin kuulijoiden vireystila saattaa herpaantua. Olisi siis hyvä, jos verkkoluennon aikana voitaisiin esittää kysymyksiä ja tehdä ryhmässä selvitystöitä, mutta ajoitus ja yhteisen ajatuksen löytäminen voi olla haasteellista.

Fysiikan opiskelussa käyttäisin verkkoluentoja näyttämällä videon välityksellä fysiikan perusteita kokeellisesti. Yleensä oppilaitoksilla ei ole vara rakentaa hienoja fysiikanlaboratoriotiloja. Jollain yrityksellä voi olla oman alan parhaat kokeelliset menetelmät käytössä. Tarkoista mittalaitteista on hyötyä kun lähdetään teoriassa laskemaan jonkun fysiikanlain mukaan kokeellisesti saatujen tulosten perusteella vastauksia.

Miten sitten yhteisöllisestä päästään yhteistoiminnallisuuteen on eri asia ja näkisin sen verkkoluennon suunnittelussa. Massaluennolla pitäisi silloin sopia yhteisestä tavoitteesta ja aikataulusta, minkä jälkeen ryhmille voitaisiin jakaa osatavoitteet ja tehtävät työt. Tämän jälkeen pidettäisiin vielä yhteinen seminaari verkossa, missä jokainen ryhmä esittäisi oman näkemyksensä asiasta. Pedagoginen arvo tulisi silloin kaikkien käyttöön.

Yrittäjyyden ytimessä

Minulla ja kolmella muulla yrittäjyyspainotteisen opettajaopiskelijaryhmän 13Y-Ped oppilaalla oli tilaisuus osallistua ”Unelmia ja arkea” yrittäjyyskasvatuspäiville Seinäjoella 22–23.1.2014. Tilaisuus oli jo kahdeksas Seinäjoella järjestetty vastaava yrittäjyyteen ja yrittäjyyskasvatukseen tarttuva tilaisuus. Seinäjoki ei minulle ollut mitenkään tuttu paikka. Tutustuin kaupunkiin viimeksi kesällä 2010, jolloin vaimon suvun Pakarinen lauloi muuten samassa paikassa missä nämäkin päivät olivat tangoa. Mutta ei siitä enempää.

Oli kohtalaisen kylmä tammikuinen päivä kun saavuimme Seinäjoki Areenalle. Kylmyys vaihtui hetkessä iloisiin yrittäjämäisiin ilmeisiin ja tutustuminen kävi varsin puheliaasti, kun opettajat ja yrittäjyyspainotteiset opettajat olivat koolla. Tulokahvin jälkeen menimme saliin kuuntelemaan avajaissanat, jotka lausui johtaja Veli- Matti Lamppu Suomen yrittäjistä. Hän meni suoraan asiaan. Tuttuja termejä alkoi vilistä slideissa: osaava oppiminen, oppimisen uudistaminen, elinikäinen oppiminen, nopeat muutokset, ongelmanratkaisutaidot, etiikka, aloitekyky, motoriset ja hienomotoriset taidot, uusavuttomuus, aloitekyky, kyky havainnoida ympäristön muuttuminen ja yrittäjyys. Kun Pohjanmaalla oltiin, niin näytettiin myös Pk-yritysbarometriä ja mitä osaamista pienyrittäjät tarvitsevat. Työhyvinvointi, verkottuminen, kumppanuus ja muutoksensietokyky olivat teemoja joilla mentiin liiketoimintakäsitteeseen ja asiakaslähtöiseen asenteeseen yrittäjän työssä, niin että yrittäjä voi olla ylpeä työstään.

Ehkä tärkein huomio kiinnitettiin kuitenkin yrityksen työntekijöihin. Sillä ilman aktiivisia, innostuneita, itseä kehittäviä ja osaavia työntekijöitä yritys ei voi menestyä. Tästä saimme kuulla lisää asiaa iltapäivällä Pipelifen toimitusjohtajan Kimmo Kedonpään kertomana, teemalla innostaminen on tekemisen keskiössä. Pipelife on palkittu yhtenä Suomen ja Euroopan parhaista työpaikoista. Miksi on palkittu? Pipelifessa yrityskulttuuri rakentuu henkilöstöstä nousevien oivallusten varaan. Myös henkilöstön tulee olla ylpeä yrityksen menestyksestä. Tarkoittaako myös, että oppilaiden tulee olla ylpeitä omasta koulusta. Jaa, siinäpä tavoitetta toisenasteenoppilaitoksille.

Voidaanko oppilaitoksen ja yrityksen toimintakulttuureja lähteä vertailemaan? Oppilaitoksista ne ovat tulleet nuoret yrittäjätkin. Nuorista yrittäjistä suoraan koulunpenkiltä meille kertoi tarinansa Ollis Leppänen Seinäjoelta ja Riku Korhonen Vantaalta. Molemmat olivat positiivisia avoimia iloisia persoonia, joilla yrittäminen on hiipinyt omien vahvuuksien ja mieltymysten myötä esiin ja sen myötä tullut vuosien jälkeen vakiintuneeksi olotilaksi.

Seuraavana päivänä ääneen pääsivät sitten yrittäjyyskasvattajat. Pohdimme pienryhmissä niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat siihen, että yhdestä voi tulla yrittäjä ja toisesta ei ja sitä, voiko opettaja olla mukana tuomassa yrittäjyyttä oppilaisiin. Minuun kolahti positiivinen psykologia. Miksi yksi välttää haasteita ja toinen nauttii tilanteista, jossa saa haastaa itseä ja muita, näyttää osaamistaan. Kriittinen palaute on yhdelle punainen vaate, luovuttamisen paikka ja toiselle se on oppimisen paikka. Puhuttiin paljon epämukavuusalueella olemisesta. Yhdelle siellä oleskelu on paniikin paikka, heti pois periaatteella, toinen miettii, tutkii, vertailee ja oppii ymmärtämään, että täällä voi tapahtua kehittymistä, josta minulle on hyötyä.

Ohjaajalle juuri palautteen antaminen on haaste. Palautteen tuleekin kohdistua itse prosessiin ja palautteeseen sen onnistumisesta. Turvallinen tie ulos omalta mukavuusalueelta kulkee tavoitteiden asettamisen ja myönteisen palautteen kautta, unohtamatta henkilökohtaisia vahvuuksia. Positiivisen oppimisalueen löytäminen on etu oppilaalle ja ohjaajalle. Niin kuin Ollis Leppänen totesi, yrittäminen on liikettä, joka lähtee pysähtymisestä, pohtimisesta, punteista, pureskelusta, priorisoinnista, perheestä ja palautumisesta.