Onko koulu rangaistuslaitos?

Viime päivien keskustelu koulukiusaamisista ja koulun roolista muutenkin yhteiskunnassa innoittaa minua laittamaan ajatuksia paperille aiheesta ”Onko koulu rangaistuslaitos.” Melko varmaa olisi, jos tätä asiaa oppilailta kysyisi, että vastaus olisi myönteinen. Sen tuhat kysymystä tulisi heti ja kaikki alkaisivat sanalla miksi meidän.

                                                                  

Vaikka oppilaille selittää kuinka hienosti että pakkasraja ei ylity ja on mentävä ulos, niin silti jonkun mielestä pakkasmittari on laitettu tahallaan aurinkoiseen paikkaan ja kännykän mukaan pakkasta on 24 astetta nyt. Selitä siinä sitten että olette muuten yhdessä sopineet ja yhdessä hyväksyneet nämä rajat. Sitten alkaa lapasten ja pipojen etsiminen, jota jatkuu kymmenen minuuttia. Viimeistään eteiseen muodostuu pitkä vessajono ja kello pärähtää kutsun seuraavalle tunnille. Mitä isot tekevät edellä, sitä pienet perässä. Esimerkin voima on huomioon otettava tekijä.

 

Palatakseni koulukiusaamiseen on ikävää todeta, että ilkeämielisyys ja välinpitämättömyys ovat lisääntyneet. Oppilastietojärjestelmässä Wilmassa ovat omat rivit kotitehtävien tekemättä jättäminen, huono käytös oppitunnilla, väkivaltainen käytös ja jotain muuta. Löytyy myös aktiivinen käytös, muutos oppimisessa ja niin edelleen. Eräs oppilas tuli jatkuvasti pyytämään uusia kotitehtävä papereita. Entiset olivat hävinneet. Aloin ihmetellä miksi, ja syyksi paljastui toisten oppilaiden kiusanteko. Koulumatkalla ja välitunnilla kaverin tehtävät silputtiin siististi ja tunnin alussa naama loistaen katsottiin kuinka toinen saa taas merkinnän. Koska tajusin tilanteen, annoin kaverille uudet tehtävät, jotka hän meni tekemään opettajan huoneeseen ennen tuntia. Kiusaajilta hyytyi hymy ja kiusanteko loppui.

 

Toinen esimerkki oli minitietokoneet, jotka haettiin opettajanhuoneesta, minne ne tunnin jälkeen vietiin lataukseen. Paitsi kun oppilailla oli ruokatauko ja kiire ruokalaan, eräät pyysivät luvan käyttää omaa älypuhelinta. He siis pääsisivät nopeammin ruokailuun kuin muut. Siitä kehkeytyi jos jonkinlaista säpinää koneiden palautuksen myötä. Aluksi riskattiin opettajaa viemään tietokoneet, mutta kun se ei onnistunut, jätettiin kylmästi koneet lojumaan pöydille. No nyt tuli merkintä taas niille jotka sen tekivät. Seuravana päivänä kamala paliikki siitä, että kuka jätti ja kuka ei jättänyt konetta. Tässäkin olin huomaavinani että ilkeämielisyys nosti päätään.

 

Mistä ilkeämielistä käyttäytymistä opitaan? Suomalainen on hieman kateellinen toisen menestymiselle, eikä osata olla kannustavia. Rangaistusmerkinnät ruokkivat ilkeämielisyyttä ja lisäävät luokan kahiajakoisuutta. Oma mielipide on myös, ettei työelämässä enää kiltit pärjää. Ei, siellä pärjäävät ne jotka ovat nokkelia ratkaisemaan ongelmia ja tekemään yhdessä asioita. Tekemään yhdessä asioita tarkoittaa sitä että joukko pystyy sopuisasti määrittelemään yhteisen päämäärän ja pyrkimyksen ja joustavasti jakamaan työtehtävät päämäärän saavuttamisen hyväksi. Silloin se porukan heikoinkin saa sen oman tehtävän ja voi olla ylpeä osallisuudestaan.

 

Paljon on puhuttu nuorten syrjäytyneisyydestä. Teineille ovat kaverisuhteet hyvin tärkeitä ja en lähtisi niitä koulussa rikkomaa määräämällä oppilaan istumaan jonkun muun kuin kaverin vieressä sen vuoksi, että eivät sitten keskustele tunneilla. Sehän on kuin osoittaisi, että tuossa oppilaassa on jotain vikaa, sen pitää mennä etupenkkiin. Parhaat työtulokset tulevat tutussa seurassa, seurassa jossa pelataan ja tunnetaan toinen. Huomasin että oma järjestelmäni tuotti ns. kilteille oppilaille vaikeuksia, koska opettaja oli määrännyt heidän viereen ns. häirikön rauhoittumaan. Kilteille kaverin löytäminen tuotti vaikeuksia ja alkoi tasapainoilu kuka kenenkin kanssa istuu. Ratkaisin asian laittamalla pöydät jonoon, jolloin kaikki istuivat jonkun vieressä. Oli muuten helppo valvoa tehtäviä kiertäen keskellä.

 

Ei koulu ole mikään rangaistuslaitos vaan paikka jossa oppimisympäristössä kehitetään taitoja tulevaisuutta varten. Joustava luotettava käytös kanssaihmisiä kohtaan parantaa työskentelymotivaatiota.

Ennen ja nyt

Mietin tässä muuten vain, että oliko koulussa ennen vanhaan, siis kuusikymmentäluvulla, asiat paremmin kuin nyt? Silloin kylän koulussa vallitsi järjestys ja kuri. Ei puhuttu mistään ADHD lapsista tai tehty lapsille koulutyötä helpottavia erityisopettajaa vaativia opintosuunnitelmia. Toisaalta tuntuu, ettei niitä ollutkaan. Kaatumatauti taisi olla näkyvin oppimista rajoittava tekijä, eikä siitäkään saanut mitään erityiskohtelua. Kohtauksen saanut tuettiin, katsottiin, ettei pure kieltään ja laitettiin saattajan kanssa kotiin lepäämään.

 

Nyt kun menee koulun kansliaan löytää vinon pino mappeja kirjoitettuna oppilaiden erilaisista ongelmista oppia asioita, puhumattakaan kerrotuista kiusaamisista ja selvityksistä niistä. Lyhyen opettajakokemuksen perusteella voisin sanoa, ettei koulu ole muuttunut mihinkään. Oppilaat leikkivät ja pelaavat jalkapalloa niin kuin mekin tehtiin kuusikymmentäluvulla. Parhaat pelaajat valitsevat joukkueen niin kuin ennen ja kivaa oli. Mikä tekijä on erilainen? Saatte arvata kaksi kertaa, no, se on kännykkä. Ei ollut ennen kännyköitä. Ei ollut kännykkäpelejä ja ei ollut ADHD ongelmaa. Opettaja joutuu kieltämään kännykän räpläämisen tunnilla laskemattoman kerran. Voisi sanoa, että oppilaat eivät keskity oppimiseen ja opettajan kuuntelemiseen vaan siihen miten he saavat salaa räplätä tai pelata sitä mahtavaa peliään, josta saa niitä mahtavia pisteitä, hallelujaa. 

Paras kysymys minulle oli seiskojen fysiikan tunneilla:” Miksi me ei voida pitää jotain hauskaa näillä tunneilla?” No, eihän siihen voinut sanoa kuin, että: ”Kuule minä olen kanssasi samaa mieltä, mutta kun oppivelvollisuuslaki määrää sinua ja minua opiskelemaan näillä tunneilla.” Syvä hiljaisuus sen jälkeen ja tehtävien tekeminen jatkui, kunnes ruokailu läheni ja alkoi valitus, että emmekö me voisi jo lähteä ruokailemaan. Turha muuten kieltää, ne menivät jo.

Kyllä se niin on, että nykyajan lapset ovat viisaita. Ai, että minkä takia ovat? No sen takia että kun heillä todetaan lukihäiriö, niin he tietävät erityisoikeutensa, ja pitävät siitä kiinni. Jos asia on kiinnostava, ei lukihäiriöstä ole tietoakaan, kirjaimet suorastaan vilistävät oppilaan lukiessa tekstiä, kunnes hän huomaa opettajan innostuneen ilmeen ja lopettaa, ai niin lukihäiriö, toinen saa jatkaa.

 

Ei sitä ennen osattu opettajalle haistatella tai muuten kertoa etten minä tätä tietoa tarvitse tulevaisuudessa. Kaikkea olen tarvinnut mitä muistan opettajani sanoneen. Opettaja oli kylän moottori, joka jakoi tietoa talvisin, opetti kesällä uimakoulussa ja piti urheilukoulua. Aivan varmaan näki ketä mistäkin tulisi. Niin, ne HOIJKsit, ne ovat tulleet ja ei voi kuin ihmetellä. Terveille oppilaille tehdään sosiaalityöntekijöiden toimesta jos minkälaisia papereita ja sitten sellaiset oppilaat istuvat kuin tatit tunnilla, eivätkä kysyttäessä osaa vastata kuin että: ” En minä tiedä.”, joka ikinen kerta. Kaikkeen tottuu vai tottuuko? Tottuu, se on varma, oppivelvollisuus on niin lyhyt aika ihmisen elossa, että se vain vilahtaa paremman toivossa. Parempaa tulevaisuutta toivoen, lukekaa ja kertokaa tarinoita, niistä on apua. Tulevaisuuden toivot tarvitsevat tietoa menneisyydestä, koska heillä on synkkä ja pimeä tulevaisuus ja heitä pelottaa se.