Toisen asteen koulutus

Mietin nykyään usein, miten oppilaat saadaan motivoitumaan opiskelusta. Lukiossa olen pannut merkille outoa välinpitämättömyyttä opintoihin. Opettajalle jää tunne, että kouluun tullaan viettämään kavereiden kanssa vapaa-aikaa ja odottamaan ruokatuntia. Näinhän sen ei pitäisi mennä. Ei pidä unohtaa nuorten syrjäytymistä toisen asteen koulutuksesta.

Mikä motivoi nuorta opiskelussa? Siinä on hyvä kysymys. Tämän päivän Suomessa voit opiskella lukion jälkeen yliopistossa vuosia, saamatta ensimmäistäkään palkkaa. Ymmärrän täysin, että akateemista uraa arvostetaan ja toisaalta ammatillinen koulutus nähdään luusereiden päivähoitopaikkana. Jo yläasteella kuulee luokassa kommentteja oppilailta, että tuo menee amikseen, siitä tulee hyvä siivooja ja uran huipulla saattaa päästä siivoustyönjohtajaksi. No, eihän pieni kilpailu ole pahitteeksi, mutta kun sitä käytetään lyömiseen vyön alle, se jakaa oppilaat voittajiin ja häviäjiin. Teineillä, jotka ovat hyvin herkässä kasvuvaiheessa se johtaa pahimmillaan juuri eristäytymiseen, syrjäytymiseen ja turhautumiseen.

 

Raha motivoi mielestäni parhaiten ja siksi mietin, miksi toisen asteen koulutus ei voisi olla kaikille palkallista harjoittelua ja opiskelua lukion oppimäärään tähdäten. Työharjoittelu ja palkka saataisiin paikallisista yrityksistä. Samalla yritykset saisivat työvoimaa kasvamaan ja oppimaan mahdollisimman varhain. Eikä olisi nuorisotyöttömyyttä, joka näkyy joka keväisenä piikkinä koulujen loputtua.

Koulutyö ja harjoittelu jaksotettaisiin siten, että ryhmäkoot pysyisivät riittävän matalina. Jos esimerkiksi paikkakunnalla toimii tietotekniikan yritys olen varma, että halukkaita alalle suuntautuneita nuoria voi hakea harjoittelupaikkaa ja olla yritykselle hyödyksi palkkansa edestä. Työpaikalle se vaatii työhön perehdyttäjiä ja ohjaajia. siis työllistävä vaikutus.

Samalla periaatteella toimivia kouluja olivat teollisuusoppilaitokset ja konepajakoulut. Tällöin yritys antoi sekä teoreettista että käytännön työhön liittyvää opetusta yrityksen tiloissa ja oppilas sai tältä ajalta oppilaspalkkaa. Osa jäi yrityksen palvelukseen sen työntekijäksi ja osa jatkoi ylempiin oppiasteisiin. Siis todettu toimivaksi jo aiemmin. Nyt teoreettinen opetus järjestettäisiin oppilaitoksissa ja työharjoittelu yrityksissä, ellei yrityksellä ole jo olemassa opiskelutiloja.

Jo nyt Suomessa hakeudutaan eri puolilta erityislukioihin, joissa tähdätään jonkin alan jatko-opintoihin. Tämä jos mikä olisi parasta yrittäjyyskasvatusta.

Ravihevonen

Olen käynyt raveissa kolme kertaa kuluvan vuoden aikana. Aurinkoinen, suorastaan polttava päivä tuli vietettyä Mikkelin raviradalla eilen. Hiljalleen alan tehdä huomioita siitä, mikä ihmisiä ja minua vetää raviradalle. Ravit ovat kokonaisvaltaista elämää. Elämään kuuluu iloja, suruja, vastoinkäymistä, onnistumisia, sitkeää yrittämistä, onnea ja työtä. Aina ei voi voittaa ja sen jos minkä raveissa oppii.

Pelaamisen ja oman valinnan seuraaminen itse kilpailussa, niillä muutamalla ratakierroksella on yksi kiehtova tilanne, jonka aikana jännitys suorastaan kihelmöi katsojissa. Selkä suoristuu, katse naulautuu juokseviin hevosiin, loppusuoran taistelua seurataan seisten ja kannustetaan veikattua hevosta. Mielessä pyörii ajatus” Voittiko minun hevonen”. Yleensä voittajahevonen ratkeaa vasta maalisuoralla tai vasta viimeisillä kymmenellä metrillä ennen maalia. Usein tarvitaan maalikameraa, minkä katkeran suloisesta todisteesta on myös omakohtaista kokemusta. Viimehetkellä kaksarikuponki saattaa muuttua kaateettomaksi paperin palaksi, koska jokin takarivin tähti työntää turpansa ensin maaliin.

Eilen seurasin pelaajaa, joka tosiaan keskittyi pelaamiseen lähes täydellisesti. Vanhempi mieshenkilö, varmaan kokenut pelaaja istui penkillä lähtölista käsisään ja teki merkintöjä listaan, katsoi näytöltä hevosten esittelyn ja juuri ennen Totokierroksen sulkeutumista antoi lippunsa luukulta ja palasi seuraamaan lähtöä. Kaikki tapahtui kuin opitun kaavan mukaan. Jotkut henkilöt unohtavat muun maailman lenkkeillessään tai hoitaessaan puutarhaa, ravipelimies on täysin samoilla linjoilla.

Paitsi, jos käsitykseni mukaan haluat tulla asiantuntijaksi ravimaailmaan, sinun on rakennettava asiantuntijuutesi kuin yrittäjä rakentaa oman osaamisensa. Pienin askelin kerrallaan tieto ja kokemus tarttuu takaraivoon ja hallitset yhä suurempaa kokonaisuutta, joka tähtää siihen, että pallo menee reikään, golf termein sanottuna.

Raviliiga on tämän vuoden uusi juttu, johon minulla on kunnia osallistua. Se on hyvä tilaisuus kasvattaa asiantuntemusta raviliigan asiantuntijoiden johdolla. Kaikki alkaa siitä, että sijoitat sata euroa liigahevoseen. Itse sijoitus huudetaan syksyllä Ypäjän varsahuutokaupasta. Sitä ennen voit perehtyä huudettavien varsojen listaan ja tehdä asiantuntijoiden opastuksella huomioita mihin asioihin valinnassa pitää fokusta.

Samoin on aloittavalla yrittäjällä. Hän tekee liikesuunnitelman, laskee erilaisista vaihtoehdoista parhaan tuloksen ja tekee riskianalyysin. Raviliigassa on pieni riski, mutta jos ostat osuuden hevosesta ovat riskit jo melkoiset. Saattaa mennä monta vuotta ettei sijoitus tuota mitään tai juoksijaura tyssää vammaan. Hevonen ei ole mikään robotti, joka on tehty parhaasta teräksestä, ei ole, se on inhimillinen luontokappale, jolla on oma persoona ja geenit. Sillä on hyviä ja huonoja päiviä. Sen pitää oppia pitämään laumassa puolensa ja myös voittamaan. Tässä kohdassa ravivalmentajan asiantuntemus ja kokemus ovat ratkaisevassa osassa. Sivu hyppynä en malta olla mainitsematta lasten kasvatusta, ei paljon eroa. Liigakirjeessä oli teksti, jonka liitän alle.

Varsalla pitää olla luonnetta ja persoonallisuutta, mutta myös tietynlaista nöyryyttä, ollakseen valmis tekemään töitä menestyksen eteen."

Jos edelliseen tekstiin muutetaan varsa sanan tilalle nimi jääkiekkopelaajalla, saadaan mielestäni oiva tilannekuva sekä ravi -että jääkiekkovalmennuksesta. Eivät paljon eroa toisistaan. No, siis periaatteelta, mutta mielenkiintoista. Miten paljon ja millaisilla menetelmillä valmentajat muokkaavat kasvattejaan. Sanoisin, että raha ratkaisee sekä jääkiekossa, että ravihevosvalmennuksessa. Jääkiekkoilija löytää hyvin herkästi itsensä farmiliigasta, jos pisteet niin näyttävät. Erilaiset tilastot ovat karuja luettavia ja toimivat menestymisen mittana molemmissa lajeissa.

 

 

Toisaalta molemmat lajit työllistävät henkilöitä. Mielestäni hevonen tarvitsee jopa enempi ammattilaisia ympärilleen kuin mustan lätkän perässä luistelija. Tänään ei varsinkaan Suomessa pidä paikkaansa se, että ravit olisivat eläimen rääkkäämistä. Hevosista pidetään hyvää huolta, ja onhan se sijoitus. Sitä syötetään juuri oikealla ravinnolla, sen kuntoa seurataan mittaamalla kuume, sykkeet, veriarvot lähes päivittäin. Sen päivä on aikataulutettu. Sitä pestään ja hierotaan. Mikä tarkeintä sillä on oma luonne ja tahto. Eläin ja erityisesti hevonen vaistoaa herkästi hoitavan ihmisen ja osaa käyttäytyä sen mukaan.

Suomi on tietokonepelien tekijöiden kärkimaita. Olen etsinyt ravihevosmaailmaan liittyviä tietokonepelejä ilman tulosta. Ja miksi ei sitä häviämään oppimista voisi opetella jo koulussa Toton avulla. Sen voisi yhdistää yrittäjyyskasvatukseen teemalla opi yrittäjyyttä pelaamalla.

 

 

Kuriton sukupolvi

Kuriton sukupolvi on Matti Kassilan ohjaama elokuva vuodelta 1957. Tarkalleen siis 60 vuotta sitten. Elokuvassa professoriperheen jälkikasvu omaksuu uutta nuorisokulttuuria ja pitää hauskaa. Maailma on muuttunut melkoisesti 60 vuodessa, mutta nuoret opettelevat oman sukupolvensa kulttuuria tänäkin päivänä. Mikäli vastaava elokuva ohjattaisiin 2017, olisi elokuvan syvin olemus lähtökohtaisesti sama sukupolvien välinen ristiriita.

Mutta, muutta kun tämän päivän yläasteen 13- 14 vuotiaat teinit laittavat ranttaliksi koulussa, saattaisi monen nuoren vanhemman suu mennä mutrulle. Huomatkaa ikä vasta 13 vuotta ja koulussa pojat esittävät johtajaurosta vetämällä tunnin alussa kondomin päähän ja puhaltamalla siihen ilmaa. Pahimmillaan tyttöjä esineellistetään ja haukutaan huoriksi, vaikka he istuvat vieressä. Tyttö kuuluu johtavalle urokselle. Muut yrittävät piirittää ja kiusata kännyköillä vielä vapaana olevia.

Opettaja joutuu todistamaan kyseistä käyttäytymistä oppitunneilla, jos niitä oppitunneiksi voi sanoa. Pahimmat häiriköt ovesta pihalle rauhoittumaan ja uusi johtajauros saa tilaa. Entinen sisälle ja uusi ulos, ovi käy ja tunnin asia jää oppimatta. Lopuksi oppilaat arvioivat opettajan kykyä opettaa ja syyttävät opettajaa, kun eivät osaa tehtäviä.

Niin että kuriton sukupolvi. Sanoisin, että välinpitämätön sukupolvi, joka on ottanut väärän mallin. Ihaillaan ns. kovia jätkiä, jopa vankilakundeja, joiden valokuvia katsellaan. Ei tarvitse olla monta häirikköä luokassa kun homma karkaa lapasesta.

Ketä pitäisi syyttää? En aivan ensimmäisenä lähtisi kuitenkaan syyttämään maahanmuuttajia, jotka tuntuvat joidenkin mielestä olevan kaiken paha ja alku. Oma kohtainen kokemus on se, että parhaiten käyttäytyviä ja opettajia kunnioittavia oppilaita ovat maahanmuuttajanuorukaiset. Heillä vanhempien kunnioitus on vielä normi. Samoin romaaninuoret, ei mitään ongelmia.

Onko ihmisiltä mennyt toivo paremmasta? Jos ei ole toivoa paremmasta, niin ongelmia seuraa. Sanoisin, että paremminkin vanhemmalta sukupolvelta siirtyy toivottomuus nuorille. Nuoret keksivät omat pakoon pahaa oloa menetelmät kyllä itse. Koulussa opettaja sattuu olemaan hyvä kohde, johon pahaa oloa voi purkaa.

Opettaja voi ohjata ja puuttua häiriköintiin omilla keinoillaan ja joskus se auttaa. Edellisellä tunnilla puhuteltu ja luokasta poistettu oppilas ei häiriköi seuraavalla kerralla, mutta on niitä jukuripäitä joihin ei mikään auta. Sen voi jokainen itse päätellä kannattaako kuilua hyväosaisten ja huono-osaisten välillä kasvattaa, vai jakaa toivoa ja hyvinvointia tasaisesti.