Uusi oppiminen

On vaikea aloittaa kertomalla siitä, että kuinka hyvin meillä Suomessa on oppiminen hyvässä mallissa. Niin hyvässä että sitä voidaan kaupata ulkomaille asti. Kuitenkin olin huomaavinani vaatimattoman opettajaharjoitteluni aikana oppilaissa oppimishaluttomuutta, masentuneisuutta, keskittymistä vääriin asioihin, epätietoisuutta tulevaisuudesta ja paljon vielä muuta, mitä en vielä ymmärrä. Onko yhteiskunta muuttunut jotenkin hankalaksi paikaksi elää ja olla? Niin hankalaksi paikaksi, ettei sen solmuja kukaan pysty enää selvittämään.

Keskitytään oppimiseen ja opettamiseen. On todettu, että kodin tunneilmapiiri vaikuttaa lapsen oppimiskäyttäytymiseen myös kouluiällä. Lapsen kouluosaamista voidaan ennustaa kotisuhteiden ja opettajan kanssa käydyn vuorovaikutuksen mukaan, sillä vuorovaikutus ja sen onnistuminen vaikuttavat lapsen motivaatioon ja kykyyn oppia (Lipponen P. 2013, 8). Kouluosaaminen lähtee turvallisesta kodin ympäristöstä, missä lapsi saa opetella ja ohjata aktiivisesti omaa elämää sosiaalisessa ympäristössä tekemällä ja turvallisesti erehtymällä toisten kanssa.

Itse kiinnitin huomiota mielestäni epäonnistuneeseen opetusharjoitustuntiin, missä oppilaita ei saanut mitenkään motivoitua tekemään ryhmätöitä yhdessä. Heille oli tärkeä selvittää ensin, mihin tätä tehtävää tarvitaan, miksi meidän pitää tehdä ryhmässä töitä? Oppilailta puuttui mielestä kuva, mihin ollaan menossa, mikä hänestä tulee? Onhan niin, että yrityksen tulee tietää ja tuntea markkinat. Vasta sitten yritys voi tehdä päätöksen, mitä meidän pitää seuraavaksi tehdä ja mihin pitää keskittyä. Varmaan oppitunnilla ei selvinnyt se tarkoitus, ns. villakoiran ydin.

Onhan maailma muuttunut. Isäni pääsi vähällä koulun suhteen. Vuoden 1940‒1945 aikoina oppilaat kävivät lyhennetyn kansakoulun neljä vuosiluokkaa ja sen jälkeen töihin. Ensin metsätöitä ja kun ikää tuli hän ajoi linja-auton ajokortin yhden viikonlopun aikana. Huomaa, miten tehokasta oli koulutus ennen. Ei siis mitään turhia teorioita vaan käytännön perusteet ja töihin. Niillä mentiin jonkun aikaa ja isä vaihtoi alaa rakentamiseen. Appiukon opetuksella hänestä kehittyi rakennusmies ja töitä oli. Loppupuolella uraa hän oli mittamies, joka laski ja teki mittauksia. Laski, mutta eihän hän ollut käynyt kuin neljä vuotta kansakoulua, tuskin siinä trigonometriaa oli opiskeltu. No ei oltu, mutta isä selvitti asiat tilanteen niin vaatiessa. Siltatyömaalla kaarevan sillan rakentaminen aloitettiin molemmiltapuolin jokea, hän laski ja mittaili tarvittavat mitat ja valmisti laskelmien mukaan mallin, jonka mukaan betonilaudoituksia tehtiin ja sillan päät yhdistyivät yhdeksi sillaksi.

Melkein voisin väittää, että jonkunlainen luovuus ja oma osaaminen ovat hieman kadoksissa. Listaan voisi lisätä päättelykyvyn. Jos kaiken voi kysyä googlettamalla älypuhelimella, olemme tulleet riippuvaisiksi kyseisestä teknologiasta tai emme ole sisäistäneet sen syvällisiä tarkoitusperiä tehdä bisnestä verkossa, verkottumalla ja luomalla uutta globaalisti. Miltä oppimisen tulevaisuus siis voisi näyttää?

Teknologinen kehitys ei pysähdy opettajiin, vaan heidän on kiltisti otettava tablettitietokone käyttöön yhdessä oppilaiden kanssa. Minua alkoi hivellä sana ubiikkioppiminen. Sillä tarkoitetaan oppimista koska tahansa, missä tahansa ja millä tavalla tahansa, sekä muodollisissa, että epämuodollisissa tilanteissa. Oppiminen ei siis rajoitu pelkästään luokkahuoneeseen tai tietokoneiden ympärillä pyöriviin oppimisympäristöihin. Muodollista ja epämuodollista oppimista voi tapahtua missä ympäristössä tahansa.

Ei mitään uutta siis, jo isäni oppimisympäristö oli autenttinen. Töihin vaan mentiin ja joku ne aina opetti tai oppi mallin mukaan. Silloin vaan ei ollut mobiililaitteita tallentamassa oppimista, eikä Facebook- sivuja, jotta tieto olisi voitu jakaa muillekin. Miksi pitää jakaa tietoa? Vaikka meidän koulutusviennin päättäjät ja kehittäjät olisivat tehneet globaalin ohjelman, johon mikä tahansa oppimisympäristö voisi tallettaa sen alueen oppimisen tarpeet ja tiedon siitä missä ja millaista osaamista tarvitaan, niin mitä sitten, mitä oppisimme lisää. Tietoja pystyttäisiin vertailemaan jaetun tallenteen mukaan. Meidän oppilaat tekivät auton maalaamisen tällä tavalla. Siihen oppilaitos vaikka Norjasta vastaa, että meidän oppilaat ne vasta osaakin auton maalata jne. Voi olla että jonkinlaista hyötyä olisi, ainakin virheelliset käsitykset tulisi pohdittua tarkemmin. Mutta kun se kansainvälinen kilpailu, eihän sitä voida näyttää toisille, kuinka meillä täällä Suomessa pistetään uusi peli pystyyn, vai voiko? Liikesalaisuudet ja patenttisuojaus tulevat vastaan hyvin pian. Lisäksi tulevat ne työn kustannukset. Teollisuustyö on jo nyt viety kilpailun nimissä halpamaihin.

Kuuluvatko opettajat jatkossa asiantuntijaverkostoihin, jotka myyvät palveluitaan? Jos haluan oikeudellisia neuvoja, otan yhteyttä joko maksuttomaan oikeusapupalveluun tai maksan asianajalle työstä. Tämä eriarvoistaa oppilaita ja luo alueellisia tasoeroja. On aloja joilla aina tarvitaan osaavia tekijöitä. Vesihuolto, pelastuspalvelu, joukkoliikenne, hyvinvointipalvelut, elintarvikehuolto ja maanpuolustus ainakin tarvitsevat työntekijöitä. Lisäisin listaan vielä varhaiskasvatuksen ja peruskoulutuksen, sillä tuskin meillä on rahkeita mennä peruskoulutuksessa yksityistämisen linjoille. Mikäli varhais- ja peruskoulutus pystyttäisiin hoitamaan hyvin, ettei syrjäytyviä nuoria enää löydetä, on todella päästy Pisan tornissa ylöspäin.

Melkein laittaisin lisäpanokset opetuksen kehittämisessä juuri varhais- ja peruskoulutuksen kehittämisen, jos siellä epäonnistutaan, seuraa siitä elinikäinen juokseminen luukulta toiselle. Toisenasteen koulutuksessa menisin henkilökohtaisiin opintosuunnitelmiin, joiden toteutus menisi sen mukaan missä oppimisympäristössä oppiminen parhaiten onnistuisi. Jos oppilaan mielikuva omasta tulevaisuuden osaamisesta on esimerkiksi tulla jätehuollon ammattilaiseksi, oppiminen autenttisessa oppimisympäristössä olisi paras vaihtoehto. Mikäli oppilaan mielikuva ja testien tulokset sen näyttävät, että lahjakkuudet viittaavat biokemian tutkijaan, olisi paras oppimisympäristö yliopiston biologian laitos. Tämä on täysin uutta pedagogista ajattelua, mutta se motivointi ja aktiivisuus ennen kaikkea.

Oppilaan rooli olisi enempi kokonaisuuden hahmottamista ja aktiivista reflektointia sen etenemisessä. Opettaja rooli olisi enempi ohjaava ja oppimisympäristöjä luova. Opettajat voisivat tehdä myös yhteistyötä ja verkottua nykyistä huomattavasti paremmin.

Onko opettaja ATK- masteri

Tämä kysymys esitettiin ATK- luokassa tapahtuneen tehtävänannon aikana. Oppilaille kerrottiin pitkästi mitä ja miten mittausraportti on tehtävä. Opettaja näytti kohta kohdalta edeten miten mittausraportin pohja kirjoitetaan. Sen jälkeen kuului samaisen oppilaan suusta parkaisu: ” Niin, mitä meidän pitää tehdä?”

                                                                                                  

Suomalaiset sananlaskut kertovat monesti parhaiten lähellä olevan totuuden. Siitä esimerkki alla:

Kukas kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse

Mistä johtuu, että moni nuori kuin jää odottamaan valmiiksi katetun pöydän antimia. Vai onko koululuokassa tapahtuva käyttäytymisen malli suoraa seurausta jostain aikaisemmin opitusta sosiaalisesta perinteestä. Tapana on, ettei töitä lähdetä tekemään suin päin vaan ensin porukassa hieman jutellaan säästä, kerrotaan muutama vitsi, kehutaan autot ja odotetaan, että joku aloittaa tekemisen, jonka jälkeen alkaa väittely siitä kuinka minä sen olisin tehnyt. Osimoilleen näin se menee.

Luokassa oppilaat jäävät samalla tapaan odottamaan että, joku aloittaa tekemisen, missä tapauksessa toiset odottavat vielä enempi, koska toi tietää jo sen. Voihan sitä kyseenalaistaa. Tämän jälkeen jäädään odottamaan opettajan vastausta. Opettaja kyllä antaa vastauksen, sen oppilaat tietää, mutta eivät sitä, ettei kannettu vesi kaivossa pysy. On vielä opettajia jotka myös ajattelevat, että minun kuuluu antaa oppilaille tietoa. Äidillinen tai isällinen opettajan rooli johtaa siihen, että opettaja yrittää varmistaa jokaiselta oppilaalta erikseen asian ymmärtämisen. Senhän tietää, että oppilaat tykkäävät toiminnasta ja suorastaan odottavat tilaisuutta kysyä jokainen vuoron perään saman asian.

Väitän ettei menetelmä toimi, koska opettaja väsyy eivätkä oppilaat kuitenkaan tiedä asiaa syvällisesti. Voihan se tuntua että homma on hallussa ja oppilaat muistavat opettajan paijauksen koepäivään asti, mutta siihen se taitaa loppua. Ensiksi kissa on viisas eläin, joka osaa käyttää tilanteita hyväkseen. Hieman kyhnytystä ja kehräämistä, niin ateria kannetaan eteen. Toimii hyvin kissalla, mutta ei oppilaalla. Kyllä oppilaan on itse tartuttava kiinni itsestään ja nostettava asiat pöydälle ja kysyttävä, mitä tämä kysymys tarkoittaa, miksi se on minulle tärkeä asia, voinko oppia asiasta lisää ja voinko kenties hyödyttää ryhmääni kertomalla siitä heille.

Ei opettaja seuraa äiti tai isähahmona oppilaita työelämään. Työ- tai yrityselämässä oma tekeminen ja tunne siitä, että tekee jotain hyödyllistä, on tärkeää. Luokassa juuri ne ryhmätöiden aktiiviset, uteliaat ja toiset huomioon ottavat oppilaat saavat muutkin ryhmäläiset tuntemaan siltä, että tätä on oppiminen, minä tiedän tämän itse. Opettaja toimii ohjaajana ja kanavoi asioiden virtaamista. Paras lopputulos saadaan kriittisellä yhteisellä näkemyksellä.