Merkkiuskollinen

Mistä ihmisille tullee merkkiuskollisuus johonkin autoon? Eihän autoilu ole mikään uskonasia. Ei ole, mutta se on monesti tunnepuolen asia. Jotkut henkilöt jopa muistaa heidän autostaan. Kotikuntani kirkkoherra ajoi aina Ford Angliala, siis sellaisella vanhalla juustohöylällä. Sellaisella autolla, jolla kyläpoliisit ajavat englantilaisessa TV- sarjassa ”Heartbeat”. Tai vanha taksi Mercedes, joka näkyi hyvin usein kylän ainoan baarin pihalla. Niin ja koulukyyti kunnon Amerikan raudalla Rambler, minkä etuistuimelle olisi mahtunut kolme koululaista, mutta lain mukaan paikka oli yhdelle onnelliselle, joka pääsi siihen pienen kilpailun jälkeen.

Paljon on kehitystä tapahtunut, sekä auto- että tiepuolella. Polttoaineen hinnan nousu, joka alkoi 70- luvulta, on pakottanut suunnittelijat kehittämään tehokkaampia ja vähemmän polttoainetta kuluttavia moottoreita, autojen korirakenteet ja turvavarusteet ovat parantuneet. Muistan 90-luvulla ottaneeni osaa haastattelututkimuksen, jossa tiedusteltiin kuljettajan turvatyynyn autoiluun tuomia vaikutustuksia. Haastatteluryhmämme totesi, että tyynyjä tarvitaan myös viereiselle paikalle ja että harvoin tapahtuu nokkakolareita, yleensä auton sivut kärsivät eniten. Uusissa autoissa on lähes poikkeuksetta vakiovarusteena etu- ja sivuturvantyynyt nykyään. Myös melutasoon ja tärinöiden vähentämiseen on autosuunnittelijat panostaneet. Palamattomat sisustusmateriaalit ovat tätä päivää.

Autoja harrastuksena rassaavien riesaksi on tullut autojen säätöjen ohjelmointi tietokoneella. Tuntuu, ettei autolle voi tehdä muuta kuin korkeintaan vaihtaa palaneen polttimon tai lisätä tuulilasinpesunestettä. On tietysti niitä, vannoutuneita, jotka hankkivat mieluimmin vanhan auton, jota saavat rassata, kuin tekniikan ihmeen. No, itse kuulun niihin, jotka eivät saaneet nuorena rassaamisen kipinää autoihin. Kolme autonasentaja velipoikaa piti huolen siitä, ettei minulle jäänyt korjattavaa, sain korkeintaan tehdä metallisepän töitä hitsausta ja peltien taivuttamista. Muistan silti ensimmäisen auton Ford Escortin, jonka näyttävyyttä parantelimme korotetulla takajousituksella ja maalauksilla.

Olen siis vannoutunut Toyota ihminen, ja sen todistaa kuudes saman merkkinen autoni Toyota. En pitäisi yksin merkin syynä, miksi ajan kyseisellä automerkillä. Osansa saa myös autoliike ja sen palvelu ja palvelun toimivuus. Viimeksi mieleen jäi pikahuoltoreissu tavirenkaiden vaihdosta. Varasin itseni varhain aamusta pikahuoltojonoon renkaanvaihtoon. Nuori harjoittelijapoika otti tiedot ylös, kyseli renkaiden pesutarpeet, kertoi odotusajan ja iski käteen kahvilipun. Join kahvit ja luin lehtiä ja menin takaisin huoltoon odottamaan vuoroa, joka tulikin aikataulun mukaisesti. Kerroin lisäksi, että auton nokkapellin aukaisuvivussa on jotain outoa jumitusta. Nuori harjoittelijapoika alkoi siltä istumalta tunnustella aukaisuvipua ja kertoi vian johtuvan laitteen vivun vääntymisestä tiivisteen alle. Nopeasti hän tutki asian ja väänsi vivun paikoilleen. Lopussa sain kohteliaat toivotukset turvallista matkaa uusilla renkailla. Olin siis tyytyväinen. Miksi vaihtaisin merkkiä? Uusia asiansa osaavia huoltomiehiä on koulutuksessa ja homma toimii, eikä asiakaspalvelua ole unohdettu.

Ongelmana PISA

Paljon porua tuonut koululaisten PISA- tutkimus antoi minulle aiheen muistella menneitä vuosia. Vuotta, jolloin pakkasin kiireesti maanantaina työmatkalaukun ja hurautin autolla lentokentälle. Lippujonossa minulle selvisi, että lentoni oli peruttu ja piste. Kiireesti soittamaan tuotantojohtajalle, joka oli varannut matkan ja lähdössä mukaan. Hän sanoi heti: ” Ei me luovuteta, varaan liput seuraavalle vapaalle lennolle.” Sai viimeiset kaksi paikkaa sille päivälle. Olimme kuitenkin myöhässä sen päivän suoralta lennolta Firenzeen. Seuraavan päivän ensimmäinen yhteys lähti Münchenistä, siis sinne. Ilta oli mennyt yöksi kun taksi vei meidät hotelliin Münchenissä. Nukuin kolme tuntia ja takaisin lentokentälle ja Firenzen koneeseen. Sieltä ajoimme taksilla pitkä ajomatka Pisan kaupunkiin. Nuori italialainen kuski ajoi lähes koko matkan yhdellä kädellä, hoidellen samalla puhelimitse omat ja vanhempansa laskut. Ajoi vielä varmuuden vuoksi 5km tehtaasta harhaan, jotta sai laskut maksettua kyytirahoistamme.

Perillä oli normaalit neuvottelut ja tutustuminen laitteisiin. Kylmällä espresso kupillisella piti päivä elää, ennen kuin pääsimme takaisin Pisan kaupunkiin ja sen lentokentälle, mistä oli tarkoitus lentää Firenzeen ja sieltä Suomeen. Sen verran oli aikaa, että ostin matkamuistomyymälästä Pisan kaltevan tornin pienoismallin. Jonkinlaisen kirouksen Pisa päällemme heitti ja myöhästyimme koneesta Suomeen. Taas odottelimme kuljetusta kentältä hotelliin ja nyt saimme seuraksi kaksi hyvin puheliasta brittiä. Taas oli ilta pitkällä ja kävimme pikaisesti syömässä ja nukkumaan varhaista ylösnousua varten. Loppujen lopuksi yksinkertaisella matematiikalla laskettuna kahden päivän työmatkasta tuli neljän päivän rankka reissu. Siis Pisa tarkoittaa minulle, että kaksi on neljä ja piste.

En itse sotkisi Pisaa matematiikan osaamisen arviointiin, mutta kun sitä nyt on tehty, niin mennään sillä, ja mikä se on mennessä. Pitäisi myös muistaa, että matematiikka on hyvin yksilöllinen oppiaine oppia. Vanha alakoulun opettajani oli viisas ja teki minulle hienon palveluksen tässä suhteessa. Pientä jupinaa alkoi kuulua luokasta siitä, että kuinka minä saan laskettua laskut oikein. Olivat sitä mieltä, että luntaan vierustoverilta. No, seuraavissa laskennonkokeissa minä sain mennä opettajanhuoneeseen tekemään laskut yksin, sen jälkeen luokka olikin hiljaa. Itsetuntoni nousi, eikä matematiikka ole ollut minulle vaikeaa.

Nyt olen huomannut, että oppiminen on myös yksilöllistä. Yksi oppii kerralla ja toiselta se ottaa aikaa. Helppo se on huomata, jos mallin mukaan asiaa havainnoidaan. Anoppini on ahkera käsityöihminen ja vanhan perinteen säilyttäjä. Hän opetti meille kerran pellavan tekemisen alkeita ja kuinka pellavasta tehdään lankaa. Vaikka hän näytti minulle kuinka monta kertaa, kuinka kahdella karstalla tehdään kehräämistä varten pellavasta pieniä pyöreitä palleroita, en oppinut kunnolla niitä tekemään. Sen verran käsien asennolla ja liikkeillä oli merkitystä, etten osannut keskittyä tarpeeksi opetukseen, kun taas pojan tyttöystävälle kaikki oli selvää ensimmäisen mallinäytön jälkeen. Ihmettelin mistä tämä nyt johtui, olimmehan periaatteessa samalla lähtöviivalla alussa, mutta ilmeisesti minulla ote ei pitänyt opettamisen loppuun asti. Joko en osannut keskittyä tai minulta loppui motivaatio kesken. Veikkaan jälkimmäistä, mutta sama se on, mitä opiskellaan mallin mukaan. Matematiikka jos mikä on oppiaine, joka yhtä kiinnostaa ja toista ei. Onko kyse motivaation puutteesta vai keskittymisen puutteesta?

Kuinka opettaja pystyy ottamaan huomioon jokaisen luokkansa yksilön opetettaessa. Minulle kävi tuuri, kun oma opettajani ymmärsi nostaa itsetuntoani ratkaisevalla hetkellä. Onko opettajalla aikaa paneutua yksilölliseen opetukseen, voidaanko mallin mukaan oppia tablettitietokoneiden avulla? Siinä mallia voidaan kelata, pysäyttää ja toistaa monia kertoja.

Matematiikka jos mikään on ongelmien ratkomista, aivan kuin meillä oli aikoinaan ongelmia päästä Pisan kaupunkiin ja sieltä pois. Voi että ovat nimen tutkimukselle keksineet!