On se hienoa kun on kesä
ja pääsee maaseudun rauhaan sitä viettämään. Välttämättä sana rauha ei tule
puuhastelun lomassa ensimmäisenä mieleen, mutta aika ajoin voi oikaista itsensä
ja olla vaan. Yleensä kuvaan kesänviettopaikkaani sanalla työleiri ja sitä se
valitettavasti on ties miten kauan ollutkin. Ne kun tuppaavat ne työt
kasaantumaan juuri heinäkuulle jostain momentin syystä. On maalaamista,
vanhojen tavaroiden kantamista jätekeskukseen ja metsähoitoa. Nyt en tosin aio
marista töiden paljoudesta vaan mennä kesäfestaritunnelmiin.
Mitä ihmeen festareita
maalla muka on? Nimenomaan, juuri heinäkuussa kun kaikki saapuvat
kotikunnillensa kesän viettoon kannattaa järjestää pippalot, joissa sitten
voidaan tavata koulukavereita vuosikymmenien päästä ja kauhistella
maailmanmenoa.
Meidän musiikillinen
iltamme alkoi kuinkas muuten kuin menemällä burgereille paikalliseen Kivisalmen
kievariin, joka sijaitsee perustetun Konneveden kansallispuiston pohjoisosassa,
Kivisalmen sillan vieressä. Paikka tuli surullisen kuuluisaksi linja-auto onnettomuudesta
vuonna 56, jolloin 230 m leveä salmi ylitettiin lossilla. Linja-auton lähestyessä
lossia sen jarrut pettivät ja linja-auto tippui matkustajineen neljän metrin
syvyyteen. Viisitoista ihmistä hukkui ja kahdeksantoista pelastui. Nykyisin
salmen yli johtaa silta, jota muuten parhaillaan korjataan.
No, ne Kivisalmen
kievarin burgerit ovat vietävän hyviä ja asiakkaita riittää kesällä. Minäkin
heivasin puolenkilon lihansyöjäburgerin ääntä kohden alta aika yksikön. Mieleeni
tuli TV-syömishaasteet. Paitahan siinä vähän rasvaan likaantui, mutta väliä,
ollaan maalla. Paikka oli myös poliisien suosiossa. Ensin rantautui
poliisivene, sitten siviiliautolla ajava poliisi, moottoripyöräpoliisi ja
viimeisenä poliisin pakettiauto.
Niin matka jatkui kohti
Konnevettä ja Häyrylärantaa. Ilmanala oli heinäkuinen ja parkkeerasin auton
heinäpelolle monen muun rinnalle. Vasta korjattu heinä tuoksui ja toi mieleen
paahtavan helteisen heinäpellon 70- luvulta. Tapana oli, että naapuria
autettiin heinätöissä ja niinpä heinäkuussa paloi nahka heinää seivästäessä
useimpanakin kesänä. Koskaan ei oltu niin väsyneitä heinäpeltopäivän jälkeen,
ettei olisi pelattu jalkapalloa pari tuntia illassa. Nyt kun raivaussahan
kanssa liikkuu taimikossa kuusi tuntia, hyvä kun kissa pystyy sanomaan illalla.
Ostimme liput ja
ravasimme muiden perässä musiikilliselle alueelle myyntikojujen ja olutteltan
ohi. Paikka on Konneveden satama ja miljöö on viehättävä. Niin sanottuja
moottorikoppeja ei sisämassa monesti näe, mutta Häyrylärannassa niitä on
puolisen kymmentä. Moottorikoppia ei saa sekoittaa nuottakotaan. Nuottakota oli
samalla tavalla rannasta järven päälle rakennettu sivut auki oleva katollinen
rakennus, jossa nuotta sai kuivua parsilla yön yli seuraavaan päivään ja
iltaan. Moottorikoppissa ovat isot ovet järven puolella ja pieni ovi rannan
puolella sisään menoa varten. Moottori ajetaan sisälle ja ovet kiinni.
Istuimme puupenkeille
muitten ikäistemme seuraan. Niin, merkille pantavaa oli se, että ikäisiämme
elintasovatsalla varustettuja festarivieraita oli paikalla sankka joukko, sitä
ollaan vielä hengissä periaatteella. Etupenkin teinit vasta virittelivät
elintasovatsaa, huomasin. Neljän tytön porukka istui tiiviisti penkillä kaverin
vieressä syöden ja juoden. Ensin tytöt hakivat paistettuja muikkuja, ah mikä
ihana tuoksu. Sitten olivat vuorossa jäätelöt ja limsa. Vuoron perää kukin
nouti vielä muuripohjaletun ja niin oli heidän ilta saatu vauhtiin. No ymmärtää
hyvin, energiaa menee ehkä paremmin teini-iässä.
Tyydyimme kahviin ja
muurinpohjalettuihin. Ihana Irina Börklund esiintyi ensin. Hän lauloi ja kertoi
meille kivoja enkelitarinoita. Ranskankieliset kappaleet olivat tarkasti
kuunneltaessa tuttuja käännöksiä kauniista ja herkistä suomalaisista
alkuperäisistä. Irina on melkoinen velho, mutta varmaan aito ihminen.
Toista oli Samuli
Edelman, jonka niin jäyhä kuva murtui hetkessä esityksen edetessä. Samuli ei
paljon jutellut kappaleiden välillä, vaan seuraava setti alkoi heti edellisen
loppuessa. Loppua kohti vauhti vain kasvoi ja välillä hakattiin oikein olan
takaa rumpua, niin että palikka katkesi. Miten mies jaksaakin hyppiä puoli
tuntia??
Tässä vaiheessa olin jo bongannut
kaikki tutut ja tunteeksi luullut. Ihminen muuttuu iän mukana, joitain luonteen
piirteitä ja maneereita kuitenkin jää ja ne kiinnittävät huomion ja muisti
tekee tepposia. Välistä tulee sanottua: ” Tuokin oli aina hillumassa tansseissa,
muistatko.” Niin se vaan on, että ilta ei kerkeä yöksi tässä vaiheessa ikää
kääntyä, vaan on lähdettävä ajelemaan yöpuulle. Egotrip jäi vain pariin
kappaleseen ja se siitä. Ehkä ensi vuonna menemme uudestaan.
